MUISTA OLLA MUISTAMATTA!, lukee ensimmäisenä muistiinpanona vasta korkatussa muistivihossani, johon aion nyt kirjoittaa tämän ”päiväkirjamaisen” työraporttini.
Onko ihminen ihminen, jos hän ei muista mitään kokemaansa tai oppimaansa?
Onko muistiton ihminen vapaampi, onnellisempi, vai vellooko sellaisen olennon tajunta jossain hahmottomuuden ja merkittömien tuntemusten sohjoisessa Viipurissa, kohti sieluttoman elämänsä nostalgiatonta loppua?
En ole toimittaja vaan muusikko; äänien organisaattori. Eksyin kyseisen elämäntavan pariin 30 vuotta sitten, kun löysin vanhempieni makuuhuoneesta akustisen kitaran. Otin sen käteeni ja asetin olalleni, kuin raketinheittimen. Painoin kaikukopan korvaani vasten ja tunnustelin soittimen kieliä. Mitä matalampi ääni kitarasta syntyi, sitä päräyttävämmältä se sielussani tuntui. Muistan kyseisen eksperimentin kuin eilisen – tai ainakin luulen muistavani.
Nyt, 30 vuotta myöhemmin, tuosta samaisesta ihmetyksestä alkunsa saaneet tapahtumat ovat johtaneet minut tänne, Helsingin Kaapelitehtaalle, Zodiakin näyttämölle. Meillä on kuukausi aikaa saattaa valmiiksi Ima Iduozeen uusi sooloteos, The Body Of Work, joka pohjautuu Oliver Sachsin potilaskertomuksiin eräästä William Thompson -nimisestä, muistittomasta henkilöstä. Työryhmäämme kuuluu ystäväni, visualisti Ville Seppänen, esitysdramaturgin positiossa toimiva Erno Aaltonen ja Pomo, Ima Iduozee. Herrat keskustelevat parhaillaan boksereista, joissa on Pink Floydin The Wall -printti. Selaan muistivihkoa eteenpäin:
Minkälaista on muistiton musiikki – ja miten helvetissä minä voin sellaista tehdä? Voiko koko esityksen kerronta ja tyyli olla sairastunut William Thompsonin oireyhtymään?
Aivan liikaa kysymyksiä. Missä kaikki ideat? Seuraava sivu:
MUISTA INTUITIO!!!!!
Miksiköhän olen tuollaista kirjoittanut? Ehkäpä intuitio, tuo mystinen ”fiilis”, johon on ikään kuin kompressoitunut kaikki tähän asti koettu ja opittu – joka on jonkinlainen viisauden ja ninjamaisuuden hybridi, on lähimpänä sitä mekanismia, mihin teoksen äänelliset ratkaisut voisivat hyvällä omallatunnolla nojata, sillä muistittomaksi en itseäni saa – ainakaan ilman vakavahkoja jälkiseuraamuksia.
Yritetään tehdään fiilispohjalta: jammaillaan muistitonta, morfautuvaa ja arvolatauksetonta elektroakustista warppi-progea, kuin aivoinfarktin saanut yhden miehen Mahavishnu Orchestra autioituneessa Piilaaksossa. Tehdään esityksestä muistiton!
Lue koko Kasperi Laineen työpäiväkirjaote Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 8/2016.
