Kuvassa Tiina Weckström, Joel Mäkinen, Minna-Mari Pylkkänen ja Samuli Niittymäki. Kuva Ilkka Saastamoinen.
Ryhmäteatterin Farmi – Orwellin eläin-idylli on vaikeasti sanallistettava esitys. Se on harkitussa estetiikassaan enemmän kuvakollaasi kuin psykologista jatkuvuutta hakeva narratiivi.
Esitys sijoittuu aikaan eläinten vallankumouksen jälkeen. Vallanpitäjä, Possu (Tiina Weckström), ei ole despootti, vaan ylevä ja karismaattinen hahmo, joka kertoo farmin eläimille joka päivä saman tarinan vallankumouksesta, jota johtivat heidän esivanhempansa. On merkille pantavaa, että eläimet haluavat itse toistuvasti kuulla tuon ”suuren tarinan”.
Elämä maalla on tasaista. Silti eläimiä vaivaa jokin selittämätön kaipuu. Näytelmän käsiohjelmassa dramaturgi Sinna Virtanen ja ohjaaja Linda Wallgren kertovat näytelmän saaneen alkunsa kokemuksesta, että jotain on muuttunut ja että he kaipaavat aikaan, jota eivät edes eläneet.
Suuri tarina on tarina nykyisyyden syntyhetkestä. Näyttämön oikealla puolella on potretteja tarinan rohkeista esivanhemmista, joihin suhtaudutaan kunnioituksella. Esityksen etenemistä rytmittää päivien ja öiden kierto, joka syntyy valon, äänen ja näyttelijöiden koreografiasta. Öisin eläimet lausuvat ajatuksensa pimeydessä olevalle Suurelle tuntemattomalle.
Suuri tuntematon merkinnee tässä yhteydessä jotakin kollektiivista todellisuuden perusolemusta – eli vähän sama kuin psykoanalyytikko Jacques Lacanin käsite Toinen. Lacanin mukaan ihminen saa minuutensa itsensä ulkopuolisesta kuvasta, jolloin minuus rakentuu vieraannuttavan peilautumisen kautta suhteessa Toiseen. Minuus erottuu välittömästä todellisuudesta muun muassa kielen ja kulttuurin vaikutuksesta, mutta vaikka kieli pyrkii kuvaamaan todellisuutta, se ei voi koskaan saavuttaa sitä.
Tämä jättää yksilöön poissaolon kokemuksen, jota esimerkiksi taide ja uskonto pyrkii paikkamaan.
Kenties Suuri tuntematon, Lacanin Toinen, on mennyt rikki. Käsikirjoittajat kaipaavat ”poliittisempaan aikaan”. Tämä johdattaa ajattelemaan historian ja ideologioiden loppua. Historian ja sen selitysvoiman kaipuun voi tulkita nykyisen yksilökeskeisyyden kritiikiksi: tässä ajattelussa ei ole yhteisiä totuuksia, joihin turvautumalla voisimme paikata poissaolon kokemustamme. Samuli Niittymäen mainiosti tulkitsema melankolinen Kissa toteaakin, että säännöt ovat lähinnä symbolisia – jokainen soveltaa niitä omalla tavallaan. Tämän voi katsoa myös neoliberalistisen systeemin kommentiksi.
Farmi ei ole orwellilaisen pessimistinen, mutta sen maailma on silti julma. Näyttämökielen toisteinen staattisuus ja eläinten psykologinen kohtaamattomuus implikoi olennaisimman: ideologia ei ole kadonnut, vaan se on piiloutunut rakenteisiin vaikeammin hahmotettavaksi ja kritisoitavaksi. Siksi Lammas (Joel Mäkinen) antaa Kanan (Joanna Haartti) lohduttaa itseään kuristamalla.
Matti Tuomela
Ryhmäteatteri: Farmi – Orwellin eläinidylli. Käsikirjoitus Juha Hurme, Henriikka Tavi, Sinna Virtanen ja Linda Wallgren. Dramaturgia Sinna Virtanen. Ohjaus Linda Wallgren. Sävellys Tuomas Skopa. Valot ja videot Ville Mäkelä. Äänet Jussi Kärkkäinen. Lavastus Kaisu Koponen. Puvut Niina Pasanen. Rooleissa Joanna Haartti, Joel Mäkinen, Samuli Niittymäki, Milla-Mari Pylkkänen ja Tiina Weckström. Ensi-ilta Helsinginkadun näyttämöllä 19.10.2016.
