Kuva Nicólas Jódar Ilescas.
Töissä nyt: Saara Turunen ohjaa Barcelonassa, jossa ihmisten täytyy saada näkyä. Hän ostaa sitruunapuun ja oppii, millaiset suudelmat ovat romanttisia.
Saavun kaupunkiin.
Palmut. Lämmin tuuli. Olin unohtanut minkälaista täällä on.
Juomme kahvia, suunnittelemme. Sekavaa. Ei äänisuunnittelijaa, yksi kadonnut miesnäyttelijä. Harjoitukset alkavat silti.
Patricia näyttelee samaan aikaan kolmessa teoksessa. Hän hoitaa myös tuotantoa ja lipunmyyntiä sekä vanhempiensa kenkäkauppaa. Mietin mitä kotimaani teatteri-ihmiset sanoisivat, jos heille tarjottaisiin tällaista, ja rahaa saisi vain kenkäkaupasta?
Ja silti kaikki hymyilevät.
Harjoittelemme yksityisessä teatterikoulussa. Opiskeleminen täällä maksaa kuusituhatta euroa per lukukausi, sanoo Carla. Kuusituhatta euroa per lukukausi, minä mietin. Että voisi valmistua ammattiin, josta ei saa palkkaa.
Koulussa on kymmenen luokkaa, kaikki vaatekomeron kokoisia. Haalimme käytävästä pöydän ja tuolit. Seinissä ei ole äänieristystä. Viulunvingutus, flamencokenkien kopina ja improvisaation äänet sekoittuvat. En sure enää äänisuunnittelijan poissaoloa. En usko, että kuulisimme kuitenkaan mitään.
Teatterinuoret ovat aina samanlaisia. Innostuneita parikymppisiä. Verkkarit ja jumppa-asut. He kiiruhtavat tauolle. “Mitä te harjoittelette?” he kysyvät.
Pidän tyylistä, jolla Carla näyttelee. Hän sanoo ajattelevansa tv-sarjaa Ally McBeal. Muistelemme hetken, miten kielet tipahtivat naisten suista kun he himoitsivat Bobia. Nauramme. Pyöräilen kotiin. Papukaijat kirkuvat puissa.
Olemme teatterilla. Harjoittelemme postmodernin naisen kohtaloa. Nainen ajautuu ojanpohjalle yhä uudelleen.
Davidin tulee suudella Carlaa otsalle. Mutta ei se käy, sanovat näyttelijät. Hehän ovat rakastavaisia, eivätkä rakastavaiset voi suudella toisiaan otsalle, sillä se on kylmyyden merkki, heidän on suudeltava toisiaan suulle. Voi hyvänen aika, miten minä voisin tietää tällaisia? Kotimaassani kaikki suudelmat ovat romanttisia.
Juomme kahvit viereisessä baarissa. Nainen järjestelee muovisen näköisiä donitseja hyllyyn. Carla on ollut yhden kerran Suomessa lomamatkalla. Emme uskaltaneet nukkua öisin, koska sudet ulvoivat metsässä, hän kertoo. Oli siellä sentään mukavan viileää. Ihmiset luulivat, että on kesä ja kulkivat hellevaatteissa. Mutta meillä oli toppatakit päällä. Onneksi olimme osanneet varautua.
Harjoitukset alkavat kymmeneltä. Saavun paikalle kymmeneltä. Ketään ei näy. Täällä on toisenlainen rytmi. Opin sen jo vuosia sitten, kun olin täällä opiskelijavaihdossa.
Kyyhötin luokan edessä, mutta ovi oli lukossa. Muut olivat alakerran baarissa. Opettaja katsoi minua toruen. ”Miksi et tullut alakerran baariin?” hän kysyi.
Olisin halunnut pelata niillä säännöillä, jotka olin oppinut kotimaassani: tunnille tullaan ajoissa tai sitten sinne ei tulla ollenkaan. Ja jos tullaan myöhässä, pyydetään anteeksi. Mutta täällä kaikki oli ylösalaisin. Jos oli tunnin myöhässä ja kaatoi tuolikasan sisään tullessaan, kuului sanoa vain; hyvää huomenta. Ei saanut pyytää anteeksi. Lopeta tuollainen nöyristely, minulle sanottiin. Ihmisen täytyy saada näkyä ja kuulua.
Ja tässä minä taas olen, oven takana odottamassa. Ensimmäisenä tulee David. Täällä se nordica vaan seisoskelee, hän sanoo. Sun pitää oppia ottamaan vähän rauhallisemmin, hän neuvoo minua.
Harjoittelemme juhlakohtausta ilman musiikkia, ilman valoja, ilman savukonetta, ilman sitruunaa, ilman puvustusta, ilman aurinkolaseja. Sohvana saa toimia kaksi risaa muovituolia, pöytänä kiikkerä lipasto. Jostain löytyy roskis ja pussillinen riisikakkuja.
David näyttelee hirveä. Hirvi tuijottaa sohvan takaa, sillä on krapula.
Lavan takana on ovi, joka aukeaa patiolle. Päiväkotilapset ajelevat pyörillä pitkin muovista ruohomattoa. Onpa pieni tila, sanoisi kotimaani kasvatusasiantuntija. Mutta täällä se ei haittaa. Lapset osaavat silti lähettää lentosuukkoja.
Sähköt katkesivat yöllä. En voi käydä suihkussa enkä paahtaa leipää. Onneksi hella toimii kaasulla. Keitän kahvia, juoksen teatterille.
Näyttelijät puhuvat Brysselistä. Lentokentällä on räjähtänyt pommi. Espanjassakin on hälytystila. Kotini lähellä on synagoga. Sen edessä seisoo poliisin pakettiauto. Kauppareittini kulkee synagogan ohitse. Mietin, pitäisikö mennä toista tietä, mutta menen kuitenkin samaa kuin aina.
Nyt on kuuma. Kävelen kotiin takki auki. En halua ottaa takkia pois, etten näyttäisi englantilaiselta turistilta. He riisuuntuvat alastomiksi heti ensimmäisen auringonsäteen nähtyään. Hikoilen mieluummin. Kotona tuijotan pimeään jääkaappiin. Kello viiden aikaan kuuluu hurinaa ja sihahduksia. Telkkari ponnahtaa päälle. Ruumisautot on parkkeerattu lentokentän edustalle. Ihmisiä harhailee pölyn seassa. Jonkun jalat pilkottavat matkalaukun alta.
Näyttelijät lähettävät sata viestiä päivän aikana Whatsappiin. Olen niin onnellinen kun saan olla mukana, he sanovat.
Ja kun rekvisitööri tuo harjoituksiin mitättömän kukkaruukun, ylistetään se maasta taivaisiin. Onko tuo nyt liikaa, mietin, mutta sitten toisaalta, huomaan miten hyvä tuuli leviää. Kotimaan ihmiset sanovat, että meidän tulisi oppia kehumaan itseämme enemmän. Mutta entä jos kyse ei olekaan siitä? Entä jos kyse onkin siitä, että meidän tulisi oppia kehumaan muita ihmisiä enemmän?
Menemme ostamaan sitruunapuun.
Junamatkalla Anna kertoo elämästään. Hän on arkkitehti. Mutta laman myötä kaikki muuttui. Hienot kuvitelmat rapisivat maahan kuin laasti.
Anna kävi lavastuskurssin ja alkoi myydä munkkeja. ”Miksi et muuttanut ulkomaille?” kysyn. ”Kaikki ne, jotka muuttivat, tulivat kuitenkin takaisin”, hän sanoo. Koti on aina paras.
Kävelemme värikkään torin halki. Menemme puutarhalle. Vanhat puut maksavat kaksituhatta euroa. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että puut olisivat niin kalliita. Rahamme riittävät ohutrunkoiseen taimeen.
Puut eivät haluaisi vaihtaa paikkaa, sanoo puutarhuri, ne ovat tottuneet kasvattamaan juurensa yhteen kohtaan, hän sanoo ja me lupaamme etsiä puulle vakituisen nurkan.
Vespa kiitää kaupungin halki, tukka hulmuaa tuulessa. Kevät on kaunis, sanoo Anna ja se on totta.
Turistit pörräävät kadunkulmassa, he ovat polttaneet naamansa. Turistina olemisessa on jotain surullista, minä mietin. Siihen sisältyy aina sellainen tavoite, että pitäisi nauttia elämästä, mutta totuus on kuitenkin vain punainen naama ja hätääntynyt katse.
Onneksi saan tehdä töitä, mietin. Voin astua arjen sisälle, ajaa vespalla, ostaa sitruunapuun.
Otamme valokuvia eräällä sisäpihalla. Näyttelijät istuvat portailla. Heidän yllään roikkuu pyykkejä. Ikkunasta kuuluu musiikkia. Mies pistää päänsä ulos. Keitäs te olette? hän kysyy. Kylläpä osaatte olla hyvännäköisiä. Me olemme näyttelijöitä, sanovat näyttelijät ja mies innostuu. Näin kerran Javier Bardemin kadulla, hän kertoo. Hyvää päivää Javi, sanoin hänelle ja nostin hattua.
Kummallista, että tämä on pian ohi. Uskon, että tulen muistamaan ajan vanhana ja kauniina. Tämä kaupunki ja puiden lehdet. Nämä ihmiset.
Menen haastatteluun. Pyöräilen Poble Nouhin. Entisten autokorjaamoiden tilalle on rakennettu lasisia hotelleja. Sulkeudumme yhdessä pieneen komeroon Patrician ja katalaanimiehen kanssa.
Mies on iloinen. Hän nauraa koko ajan. Puhumme mikrofoneihin ja minulta kysytään miksi olin alunperin tullut tänne. Kuulin, että täällä aurinko paistaa ja ihmiset ovat mukavia, minä vastaan.
Ajatteletko yhä niin? minulta kysytään. Ja kyllä näin on, minä vastaan.
Saara Turunen
