Kuva Pate Pesonius
Näyttelijän ei kannata kertoa ohjaajalle kaikkea.
Puhutun, kehutun ja elokuussa Tampereen teatterikesässäkin nähtävän Q-teatterin Tavallisuuden aaveen ensemblessä esiintyy Ylermi Rajamaa. Näyttelijä kiinnostui teatterista jo lapsena, mutta empi näyttämölle astumista.
”En kokenut, että minusta tulisi näyttelijää ennen kuin kaverit saivat minut puoliväkisin houkuteltua Masalan nuorisoteatterin esitykseen Aatteen ja ilon vuodet.”
Teatteriopintoihinkin Rajamaa hakeutui kaveriensa yllyttämänä, vaikka hän uskoo, että päätös oli alitajuisesti olemassa jo paljon aikaisemmin. Valmistumisensa jälkeen hän on kiertänyt pääkaupunkiseudun teattereissa freelancerina eikä ole kaivannut kiinnitykselle.
”Minun on tällä hetkellä vaikea kuvitella, että olisin vuottakaan samassa paikassa. Koen itseni onnekkaaksi, kun olen saanut olla mukana kiinnostavissa produktioissa eri teattereissa sekä työskennellä erilaisten työryhmien kanssa.”
Roolien monipuolisuutta Rajamaa on pitänyt tyydyttävänä. Hän saattaisi haluta vielä vähän enemmän rooleja, joissa hän voisi näytellä jotain, mikä ei jo valmiiksi näytä niin paljon häneltä itseltään.
Pääroolia tai näkökulmahenkilöä Rajamaa on näytellyt muun muassa Tuomo Aitan ohjaamassa Rikoksessa ja rangaistuksessa (2011), Juha Jokelan Esitystalous 2 -esityksessä (2013) ja Tiina Lymin Supernaiivissa (2014).
”Silloin kun on esityksen pää- tai näkökulmahenkilö, työparina on tavallaan ohjaaja. Ainakin oma kokemukseni on, että silloin kaikki työ suodattuu ohjaajan kautta ja työskentely on todella intensiivistä”, Rajamaa mietiskelee.
Ensimmäinen vaihe roolihahmon synnyssä on Rajamaan mukaan se, että ei lukitse itseään. Oleellisinta on spontaanius ja se, että saa pidettyksi aistit auki.
”Jos sukellat tekstiin ja yrität etsiä sieltä hahmoa, niin tuskin löytyy. Luulen, että tärkeämpää on kuunnella, mitä ympärillä tapahtuu: mitä kanssanäyttelijät näyttelevät, millaiseksi he kokevat esityksen tyylilajin ja niin edelleen.”
Toinen Rajamaan mielestä tärkeä juttu on muistaa kysyä ajoissa ”tyhmiä kysymyksiä”, mikäli ei ymmärrä mitä ohjaaja hakee. Kun ilmapiiri muodostuu toimivaksi ja kommunikointi on vapaata ja sujuvaa, hahmot alkavat syntyä kuin itsestään.
”Joskus on ensin vaikeaa tehdä isoja päätöksiä ja ’maalata isolla pensselillä’, koska siinä tulee sellainen blokki, että alkaa hävettää, alkaa ajatella, ettei näin voi tehdä ja että pysytäänpä nyt housuissa. Ohjaaja kuitenkin on sitä varten, että hän sanoo, voiko jotain tehdä. Kun ilmaisun raamit alkavat löytyä, voi alkaa niin sanotusti tehdä hahmoa.” (—)
Lue koko Matti Tuomelan tekemä haastattelu Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 4/2016.
