Kuva Monika Stolarska.
Puola elää talous- ja maahanmuuttokriisiä. Eristäytymisenhalu ja EU-kriittisyys nostavat päätään ja menneisyyttä romantisoidaan.
Näytelmäkirjailija Julia Holewinska (s.1983) kuvaa puolalaisten isänmaanrakkautta sairaaksi.
”Romanttinen ideologia, kirjallisuus siinä yhtenä, on koulinut meidät ajatukseen, että pitää olla valmis kuolemaan Puolan puolesta”, lataa hän, kun lyöttäydyn keskustelemaan hänen kanssaan sodista, isänmaallisuudesta, sankaruudesta ja kuolemasta.
Holewinskan hiljattain ensiesitetty näytelmä Kalkstein kertoo todellisen, kameleonttimaisen antisankarin tarinan. Tämä luovi Puolan ja Saksan välillä toisesta maailmansodasta 1990-luvulle. Kirjailija on ehtinyt saada tekstistään jo kantelun. Vielä ei tiedetä, onko edessä oikeusjuttu, kuten hänen aiemman näytelmänsä vuoksi.
Kalksteinin suorasukainen, rääväsuinen naishahmo, Isänmaa, kommentoi poikansa palavaa halua ja traagisia toimia maansa puolesta: ”Sankari! Petturi! Seitsemän kirjainta siellä, seitsemän täällä. Ei mitään eroa!” Tai: ”Armeija on ollut ja tulee aina olemaan kaikkien terveiden puolalaismiesten suurin rakkaus.”
Romanttisen isänmaallisuuden ja sankarimyytin juuret ovat luettavissa Puolan kansalliskirjailija Adam Mickiewiczin neliosaisesta, teatterille kirjoitetusta Dziady-sarjasta (Esi-isien muistojuhla). Kapina, valtaapitävien ja vieraan epäily, uhrautuminen ja usko ovat osa arvoasetelmaa, jota vasten nykykirjailijat kirjoittavat. Teossarja syntyi brutaalina aikana 1800-luvun alkupuoliskolla, ja se on rohkea taiteellinen dokumentti poliittisesti epävakaasta ajasta.
Kansannousun muisto.
Teatterintekijät ovat pyrkineet vastaamaan Mickiewiczin heittämään haasteeseen, mikä on merkinnyt teatteritaiteen perusteellista muodonmuutosta vuosien saatossa. Kansallisromanttinen täky on nimittäin edellyttänyt tekijöiltä elämänmittaista henkistä ja hengellistä etsintää: ei huvia eikä saarnaa – teatterin oli oltava jotain ylevää, yksilöä ja yhteiskuntaa, eläviä ja kuolleita yhdistävää.
Yksi viimeisimmistä Dziady-teatteritulkinnoista on Radosław Rychcikin ohjaus, jossa puolalaisten olemassaolon taistelu Venäjän tsaarin tyranniaa vastaan vertautuu mustien vapaustaisteluun Yhdysvalloissa.
Rychcikin Varsovan kansannousun museoon ohjaama Kansannousu laittoi puolestaan nuoret teatterintekijät kohtaamaan vuoden 1944 tapahtumat, asettumaan puolesta tai vastaan, kun ylivoimainen vihollinen harjoittaa terroriaan.
Tekijälle museon tilaama teos oli erityinen, sillä ”Varsova on edelleen suuri hautausmaa, kaupunki, jossa henget vaativat muistamaan”.
Kansannousun museo kutsuu eturivin taiteilijoita vuosittain valmistamaan teoksia kaupungin verisen historian muistoksi.
Kutsutaiteilijoita ovat olleet Rychcikin lisäksi muun muassa Jan Klata, Krakovan Stary Teatrin johtaja ja ikoninen näyttelijä Krystyna Janda, joka johtaa omaa teatteriaan Varsovassa. Jandan ja säveltäjä Jerzy Satanowskin oratorioteos valmistui Varsovan kansannousun 70-vuotismuistojuhliin. Se perustui runoilija Miron Białoszewskin kansannousun aikaisiin merkintöihin. Janda halusi välttää paatoksen ja välittää pienuuden ja suuruuden, joka liittyy sodan kauheuksiin, hiljaisuuden, joka vallitsee, kun kaupunki on pommitettu murskaksi ”eikä kyyhkysiä enää ollut”.
Teatteriteoksia on syntynyt jo kymmenen vuoden ajan eli melkein museon avaamisesta saakka. Museo on valtava moniulotteinen näyttelytila, jossa myöhemmin kyseenalaistetun viivytystaistelun 63 päivää käydään perusteellisesti läpi. Varsovan kansannousun museo on myös se paikka, jossa kysytään nykylapsilta: Olisitko valmis kuolemaan Puolan puolesta, jos tilanne vaatisi? (—)
Lue koko Sari Havukaisen laatima artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirskus-lehden numerosta 4/2016.
