Kuva Jussi Kirjavainen

Longan teksteissä nähdään se, mikä usein jää pimeyteen.

Näytelmäkirjailija Pipsa Longalle poisraaputtamisesta on muodostunut työskentelymetodi.

”Kirjoitan paljon, jopa liikaa. Siitä yritän poimia, miten mahdollisimman vähällä asia tulee näkyväksi. Luotan siihen, että kerrokset jäävät näkyviin. Ehkä jonkinlaisena ihanteena on tietty kuulas pinta, josta näkyy syvyys.”

Longalle tärkeä taiteilija Helene Schjerfbeck on myös pohtinut poisraaputtamista, ja Lonka kaivaakin pian haastattelun alettua laukustaan hänestä kertovan kirjan: ”Raaputan pois kaiken mitä maalaan, sillä se ei ole sitä mitä haluaisin. Kun olen raaputtanut monta kertaa, niin kankaalla on jäljellä viittaus kaikesta, mitä olen etsinyt ja tahtonut vaikkakin heikkona viitteenä. Loppusumma on minun etsimiseni, niin aina työskentelen.”

Schjerfbeckin taiteessa Longalle on tärkeää, että etsimisen jälki näkyy aina.

”Ja se näkyy juuri poisraaputetussa. Minua kiinnostaa tyhjä tila asioiden ympärillä pikemmin kuin konkreettiset merkit, ovat ne sitten sanoja tai ihmisiä lavalla. Jos ajattelee sanatasolla, niin yksi sana itsessään sisältää vain vähän merkityksiä. Kiinnostavaa on, millaisiin yhteyksiin se asettuu muiden sanojen kanssa.”

Kiinnostus ihmisiä ympäröivään tilaan näkyy monissa Longan näytelmissä: usein niissä maisema ja ihminen sulautuvat yhteen. Maisema muuttaa ihmisen, tai näytelmä luo pikemminkin maiseman ja tiloja kuin tarinan.

Ihmisen ja maiseman vuoropuhelusta sekä ihmisen suhteesta fyysiseen tai mentaaliseen ympäristöön syntyvät Longan näytelmien mielenkiintoisimmat jännitteet.

Parhaillaan Svenska Teaternissa, Färsaarilla ja Tallinnassa esitettävän Lauluja harmaan meren laidalta -näytelmän lisäksi Aava – merenrantanäytelmä (2007), Varjoinen talo (2010), Kjartan – Vimmatut (2006) sekä Pimeän nimi (2013) ovat näytelmiä ihmisen ja maiseman suhteesta.

Laura Ruohosen näytelmien tavoin Longan draama kuvaa maisemaa eikä psykologista ihmistä. Henkilöhahmot eivät ole vain ajatuksen tai filosofian kuvittajia vaan jopa tekijän omakuvaa samaan tapaan kuin Milja Sarkolan, Jussi Moilan, Veikko Nuutisen ja Heini Junkkaalan teksteissä.

Longan näytelmien kerroksellisuus tekee niistä yhtä aikaa helposti lähestyttäviä ja selittämättömiä, oleelliseen keskittyviä ja monimutkaisia. Ne eivät kommunikoi sulkemalla merkityksiä ja väittämällä suoraviivaisesti.

Lonka luonnehtii itse kirjoittamistaan myös sanoilla ”läpäiseminen”, ”juuri ja juuri havaittavissa olevat kerrokset” ja ”kuulaus”. Ajatus siitä, että teksti olisi jossain pisteessä täydellinen ja valmis, on hänelle vieras.

TOINEN TAPA OLLA. Lonka löysi kirjoittamisen omien sanojensa mukaan melko myöhään, viisitoistavuotiaana, mutta taide on kuulunut hänen elämäänsä aina.

”Mitään yhtä tärkeää avainkokemusta en muista. Mutta sen muistan, että lapsena minuun teki taiteessa vaikutuksen sääntöjen rikkominen. Esimerkiksi kerran konsertissa rikottiin normit, soitettiin epätavallisia soittimia, kuten tiskirättiä, ja kapellimestari juoksi pitkin portaita.”

Luovaan kirjoittamiseen hän sai ennen Teatterikorkeakoulua oppia Kallion lukiosta ja Oriveden opiston kirjoittajalinjalta. Tärkeimpiä asioita Teatterikorkeakoulussa oli se, että koulu antoi luvan keskittyä kirjoittamiseen. Dramaturgian professori Harri Virtanen hankki opiskelijoille omat työhuoneet. Oli tärkeää, että oli oma huone Virginia Woolfin tapaan. Kirjoittamisesta tuli konkreettista työtä.

Lonka kuitenkin korostaa, että vaikka näytelmän kirjoittamiseen monine vaiheineen liittyy paljon raskasta työtä ja ahdistaviakin hetkiä, se tuottaa syvää iloa – ja ajaa kirjoittamaan.

”Kirjoittaminen on aina ollut minulle pääsy toiseen maailmaan ja toiseen tapaan olla. Kirjoittamalla pystyn tekemään näkyväksi asioita, joita muuten ei tiedä näkevänsä. Kirjoittaminen ei ole pelkästään havainnoimista, se on myös tunne tai olemassaolon paikka.”

Nyt 38-vuotias Lonka pyrki aikoinaan kahdeksan vuoden aikana viisi kertaa

Teatterikorkeakouluun. Myöhemmin hän ajatteli, että saattoi olla hyvä, ettei hän päässyt aiemmin.

”Olin silloin ja olen edelleen niin altis vastaamaan ympäristön minulle asettamiin aitoihin tai itse kuvittelemiini toiveisiin, että tuskin kirjoittaisin nyt, jos olisin päässyt taidekouluun nuorempana. Olin vasta vähän vanhempana riittävän itsenäinen.”

Lonka joutuu edelleen vastakkain ympäristön toiveisiin vastaamisen kanssa. Siksi hän hakeutuu säännöllisin väliajoin pois Helsingistä ja Suomesta. Lonka on siitä onnellisessa asemassa että voi taiteilijapuolisonsa kanssa viettää pitkiä aikoja residensseissä ympäri maailmaa.

”Täytyy päästä pois establishmentin luota ja sen luota, mihin teatterin oletetaan juuri nyt vastaavan. Jos on koko ajan keskuksessa, ei pääse näkemään, mitä voisi olla tulossa ja mikä myös on kiinnostavaa ja mahdollista.”

HELLÄT KUVAT. Longan laaja tuotanto sisältää monia palkintoja napsineiden näytelmien lisäksi lastennäytelmiä, kansainvälisesti palkittuja kuunnelmia, useita suuria dramatisointeja sekä esitysdramaturgin töitä. Teokset ovat kulkeneet kohti yhä suurempia aiheita – ja samalla ne ovat alkaneet vaatia suurempaa muotoa unohtamatta kaikkea pientä ja vallatonta. (—)

Lue koko Maria Säkön tekemä haastattelu Teatteri&Tanssi+Sirkuksen numerosta 4/2016