Kuvassa Tuomo Railo. Kuva Ilpo Vainionpää.
Tuomo Railo astuu ruskeassa popliinissa ja tummissa housuissa pimeälle lavalle, jonka takaosassa hehkuu ramppivalojen rivi. Hän asettuu juoksijamaiseen alkuasentoon ja alkaa puhua. Puhetta riittääkin sitten 77-minuuttisen Omnipotens-esityksen loppuun asti.
Tumma tila, jonka takanurkassa on tasoista koottu ”kukkula”, yksi tuoli ja harmaat portaat, jotka eivät johda mihinkään sekä säästellen Railoon kohdistetut valot muistuttavat etäisesti Chaplinin Nykyaika-elokuvan maailmaa. Se teollistumista ja ihmisten koneistumista kritisoinut ”nyky” oli 30-luvulla, mutta samankaltaista huolta pienen ihmisen katoamisesta rahan ja vallan rattaisiin tunnetaan nytkin.
Myöhemmin lavalle rakennetaan myös valtavaa, metallista himmeli-putkea: ajatusrakennelmaa, mielentilaa, yhteiskuntaa. Omnipotenssissa kaikki viestii hallinnan halusta, sävyttömästä ja joustamattomasta maailmankuvasta.
Railon viiksekäs, hiukan Hitleriltä näyttävä virkamies-hahmo puhuu miehestä, jonka nimeä hän ei halua mainita. Tämä mies murhasi 77 ihmistä Oslon keskustassa ja Utøyan saarella Norjassa.
Railo on tutkinut joukkosurmaajan taustoja tarkasti, lukenut Hannah Arendtinsa ja Åsne Seierstadinsa sekä esimerkiksi tsaarin Venäjän juutalaisiin kohdistuneet tuhoamistrategiat. Ei niistä eikä yrityksistä ymmärtää terrorin logiikkaa tai yksittäisten tappajien motiiveja löydy tyydyttävää vastausta tuskaiseen miksi-kysymykseen. Utøyan jälkeen turvallisuudentunteemme on järkkynyt jo monta kertaa – terroristit ovat edelleen täällä. Ja meillä on loputtomat kysymyksemme.
Railo ei silti luovuta, vaan vaatii meitä ja itseään hyväksymään, että pahuutta on eikä sitä voi ymmärtää. Samalla hän näyttää pakonomaisen tarpeemme löytää selityksiä sekä avuttomuutemme tämän ristiriidan edessä. Hän puhuu ja puhuu, ja toivoo, että käskisimme hänen vaieta, ennen kuin hänen oikeassa olemisen halunsa vie kaiken hapen.
Railo puhuu itsenään ja joukkosurmaajana, löytää yhteyksiä terrorin ja taiteen maailmoista. Samalla hän liikkuu: hitaita, robottimaisia liikkeitä sekä joitakin tunteita kuvaavia fyysisiä muotoja. Naiivia? Tai esityksen maailmaa tukevaa.
Esityksen puolivälissä mukaan tulee neljä tanssijaa valkoisissa asuissa. He ovat kansaa, muita, kuolleita – he ovat toisia, joiden joukkoon Railon henkilö välillä astuu irtautuakseen suorittamaan itselleen asettamaansa tehtävää.
Omnipotens on nykytanssin moninaisessa kaanonissakin erikoinen teos. Se tunnustaa puheen ja kielellisen analyysin kulttuurisen ylivallan ja osoittaa samalla sen rajallisuuden. Minua se viehättää myös avuttomalla rehellisyydellään; se ei yritä olla fiksu, se levittää pelinappulat eteemme ja sanoo: pelatkaa paremmin.
Omnipotens päättää Tuomo Railon ihmisyyden ulottuvuuksia käsittelevän teossarjan. Aiemmat osat olivat Arka paikka (2011) sekä Aikojen lopun kvartetto (2013).
Minna Tawast
Glims&Gloms: Omnipotens. Käsikirjoitus, koreografia ja esitys Tuomo Railo. Sävellys Juhani Nuorvala. Puvut Anna Ruohonen. Lavastus Metti Nordin. Valot Pasi Pehkonen. Tanssijat Jori Kaksonen, Sakari Saikkonen, Jussi Väänänen ja Mirva Väänänen. Ensi-ilta Espoon Louhisali 31.3.
