Kuvassa Laura Birn, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen. Kuva Pate Pesonius.
Tavallisuuden aave sisältää kaksi vapauttavinta koskaan näkemääni kohtausta kotimaisessa teatterissa.
Esityksen alkupuolella joukko nuoria miehiä hilaa lipputankoon vaaleansiniset kalsarit ja kohottaa kätensä natsitervehdykseen. Elina Knihtilän esittämä nainen ihmettelee tekoa, mutta Pyry Nikkilän esittämä mies sanoo, ettei kyseessä ole natsitervehdys, koska Suomessa ei ole koskaan ollut natseja.
Vastaavalla tavalla myöhemmin hiljennetään Knihtilän ihmettely, kun hän kyseenalaistaa tyynyjä joukkoraiskaavan miehen teot.
Nyt ollaan jonkun uuden äärellä, kun uskalletaan kritisoida suomalaista fasismia. Nyt on napattu näyttämölle niin tarkkoja sävyjä suomalaisuudesta, että niiden tunnistaminen on suorastaan katarttista.
Tavallisuuden aaveessa ei nimittäin kuvata viattomia, kaurismäkeläisessä hiljaisuudessaan sympaattisia suomalaisia vaan tehdään viattomuudelle täydellinen skalpeeraus. Esitys koostuu toisiinsa löyhästi liittyvistä, lähes sanattomista kohtauksista, joissa jokaisessa kuvataan jollain lailla tavallisuutta, sen ahdistavuutta, sen ulossulkevaa mekanismia sekä toisaalta myös sen luomaa turvaa.
Esityksessä suomalaiset ovat syyllisiä eikä patriarkaatin ja misogynian pitkiä jälkiä ja tuhoja ihmisten sieluissa vähätellä. Kuitenkaan katse ihmiseen ei ole uhriuttava tai ymmärtämätön, sillä Tavallisuuden aave ymmärtää suomalaista ihmistä, se ei vain anna sille armoa. Ihminen koostuu aina myös yhteisöstään, sitä ei kielletä, mutta sen taakse ei päästetä piiloon.
Esitys on myös kertomus siitä, miten erilaiset ryhmäpaineet ja yhteisöt muovaavat yksilöitä. Ja tässä on huippuunsa viritetyllä näyttelijäjoukolla valtava urakka, josta he selviytyvät briljantin ilmavasti. Nuoren miehen kuolemalla alkava ja hänen hautajaisiinsa päättyvä esitys kiertää suomalaista ahdistusta, mykkyyttä ja puhumattomuutta.
Saara Turusen tyylissä yhdistyy Susanne Kennedyn eurooppalaista keskiluokkaisuutta ruotiva tyyli baltialaisen teatterin symboliikkaan. Turunen preparoi kotimaan kuvastoa yhtä hillittömän älykkäästi kuin Elfriede Jelinek wieniläisyyttä.
Esikuvistaan huolimatta Tavallisuuden aave ei ole pastissi tai snobbaileva esitys. Sen ääni on raikas, älykäs ja omapäinen, häpeämättömän ja kuristavan tunteellinen. Siinä myös tehdään tyhjäksi ennakko-oletus, että esityksessä pitäisi olla joko yhteiskunnallinen tai taiteellinen visio. Tavallisuuden aave muodostuu molemmista.
Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu vuodattaa ihmisten tukahdutetut tunteet pidäkkeettä katsomoon, Milja Ahosen ja Laura Haapakankaan luomat miljoonat beigen sävyt, paikoillaan räpiköivät linnut ja lopun kukkaloisto huumaavat.
Tavallisuuden aave on kiistatta suomalaisen teatterin merkkipaalu, jokaisella osa-alueella häikäisevän takkanäköinen esitys. Saara Turusen ja koko huippuunsa viritetyn työryhmän katse suomalaisuuteen on täysin rajoja rikkova, uusi, ennennäkemätön.
Maria Säkö
Q-teatteri: Tavallisuuden aave. Teksti ja ohjaus Saara Turunen. Dramaturgia Heini Junkkaala. Äänet Tuuli Kyttälä. Lavastus Milja Ahonen. Valot Erno Aaltonen. Puvut ja naamiot Laura Haapakangas. Koreografia Janina Rajakangas. Maskeeraus Riikka Virtanen. Rooleissa Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen. Kantaesitys 19.2.2016.
