Kuva Jonne Renvall.

Vieraalla kielellä näyttelemisestä saa enemmän irti, kun käyttöön otetaan nykytekniikan suomat mahdollisuudet.

Tuskin William Shakespearen (1564−1616) merkkivuosi voisi alkaa komeammin: kaksitoista näyttelijäopiskelijaa Tampereella ja kuusikymmentä Britannian Coventryssä sukelsi yhdessä renessanssiajan teatteriin, kun kaupunkien välinen suora internet-yhteys saatiin pystyyn.

Nettiluento ei ole uusi keksintö, mutta lattiaopetus verkossa on uutta.

Piuhan pää sijaitsee Coventryn yliopistossa, josta perinteisesti löytyy vahvaa Shakespeare-osaamista. Tämän tietämyksen välittäjänä toimi yliopistonlehtori ja ohjaaja Tom Gorman.

Yhteyden toisessa päässä on Teatterityön tutkinto-ohjelma Tampereen yliopiston Viestinnän, median ja teatterin yksikössä, eli Näty, jonka puolesta projektista vastasivat yliopistonlehtorit Mikko Kanninen ja Tiina Syrjä. Kanninen muistuttaa, että verkkotyökalu on vain väline, joka mahdollisti tämän hankkeen. Pilottihankkeen kokemuksia voidaan käyttää verkko-opetuksen ja teatterin tutkimuksen kehittämiseen.

Poliittinen klassikko.

Shakespeare on mysteeri, sillä hänestä ei henkilönä tiedetä paljoakaan. Se esimerkiksi tiedetään, että hän kirjoitti 884 647 sanaa, käytti 138 138 kertaa pilkkua ja että hänen teksteissään löytyy 15 785 kysymysmerkkiä.

Nämä tiedot eivät tietenkään kerro itse miehestä mitään. Se tosiasia kertoo, että Shakespeare on aina poliittinen; rahan ja vallan suhde askarruttaa mieliä yhtä lailla silloin kuin nykyäänkin.

Vuorovaikutteisen nettiluennon kätevyys lienee siinä, että sitä voi seurata vaikkapa kotona yöpaidassa ja villasukat jalassa. Luennot sisälsivät muun muassa Gormanin puhuvan pään, tekstiä ja videoklippejä.

Yksi luennon opetuksista on: ”Jos et tykkää Shakespearesta, sinussa on jotain vikaa. Lue uudestaan!”

Luentojen lisäksi opiskelijat työstävät yhdessä kohtausta Shakespearen näytelmästä Coriolanus, jota Gorman Coventryssä ohjaa. Näytelmä kertoo roomalaisesta ylimyksestä Coriolanuksesta, joka suhtautuu tavalliseen kansaan ylimielisesti ja halveksivasti. Ei tarvitse katsoa kovin kauan ympärilleen, kun huomaa tekstin ajakohtaisuuden.

Kankaan läpi.

Nyt työn alla on Coriolanuksen kolmannen näytöksen kolmas kohtaus. Tampereella mustan luokan halkaisee kaksi kertaa viisimetrinen valkoinen kangas.

Valkokangas ei ole sekään uusi keksintö, mutta se mitä sille heijastuu, on: kankaalla näkyy luokkahuone Coventryssä, jonne taas heijastuu luokka Tampereelta. Kun ääniyhteys toimii ja valaistus on sopiva, maaginen ikkuna avautuu ja virtuaalinen maailma on lähes käsin kosketeltavissa.

Opiskelijat ovat täällä ja siellä. Livenä, juuri nyt. Välimatkaa on linnuntietä runsaat 1800 kilometriä, mutta tuossahan he pönöttävät muutaman askeleen päässä, niin että silmänvalkuaiset näkyvät.

Tilanne on outo ja kummallinen, samalla jotenkin itsestäänselvä. Sopivalla tavalla myös jännittävä ja mieliä kiihottava.

Suomalaiset opiskelijat käyttävät kohtauksessa englanninkielistä tekstiä, joka löytyy näytelmän ensimmäisestä foliopainoksesta vuodelta 1623.Kulttuuriero näkyy nopeasti siinä, että suomalaiset näyttelijäopiskelijat ovat opetelleet tekstin.

Shakespeare käytti kirjoituksissaan jambista pentametriä, jossa on viisi runojalkaa ja jossa painolliset ja painottomat tavut vuorottelevat. Se on haastavaa runoutta erityisesti suomalaisen suuhun.

”Aluksi ilmaisu oli sellaista huutamista, kun tiesi, että he ovat siellä kaukana. Mutta kyllä siinä teatterin taika ja illuusio alkoi toteutua”, muistuttaa toisen vuosikurssin nätyläinen Oliver Kollberg.

”Välillä huomasi miettivänsä, että menenkö kankaan läpi Coventryyn saakka. Tai että tulevatko ne sieltä kankaan läpi”, sanoo opiskelutoveri Tatu Sinisalo.

Cry of curs.

Tuskin kukaan on nuorena ajatellut Shakespeareen törmätessään, että nyt ollaan jonkin suuren äärellä. Oliver Kollberg ja Tatu Sinisalo eivät tehneet poikkeusta.

”Peruskoulussa Shakespeare vaikutti jäänteeltä. Mieleen jäivät lähinnä hiharöyhelöt”, kertoo Kollberg.

Sinisalo muistelee, että heidät vietiin ala-asteella katsomaan Romeo ja Julia -oopperaa.

”Jäi mieleen, että siinä heiteltiin tomaatteja ja meinasin nukahtaa.”

Coriolanus Online laittoi palikat uuteen järjestykseen.

Kun uppoudutaan keskustelemaan näytelmän muutamasta rivistä, niissä täytyy olla jotain kiinnostavaa. Erään repliikin alun kolme kovaa c-kirjainta kiinnittävät huomiota: ”Coriolanus: You common cry of curs! whose breath I hate.” (“Te rahvaan rakkilauma, joiden henkeäkin vihaan” Lauri Siparin suomennoksen mukaan.)

Suomenkielisessä versiossa ei kuulu Shakespearea runsaasti kääntäneen Paavo Cajanderin (1846−1913) kielen poljento, sillä näytelmä on suomennettu vasta vuonna 2008. Coventryläiset saivat kielikylvyn suomen kielestä, kun he vastaavasti sovittelivat suuhunsa Siparin suomennosta.

Näytelmissä on niukasti parenteeseja ja esitykselliset vihjeet on upotettu tekstin sisään.

”Kun Shakespeare rikkoo kielen rytmin, se merkitsee, että siinä kohdassa on muutos”, nuoret miehet analysoivat.

”Riittääkö hengitys repliikin loppuun? Tuossa kohdassa on tauon paikka, ja repliikin lopussa ilma taatusti loppuu”, Kollberg pohtii.

”Näyttämöohjeet ovat tekstin sisällä, ne pitää kaivaa esille ja osata lukea. Tuossa on keskellä riviä huutomerkki ja tuossa on puolipiste ”, huomauttaa Sinisalo.

”Loppujen lopuksi englannin kieli tuntui suuhun yllättävän luontevalta ja vapauttavalta. Oleellista on kielen sointi ja se, miltä se kuulostaa”, Kollberg jatkaa.

”Myös eräät Kirsti Simonsuurin kääntämät sonetit soivat kauniisti suomeksi”, Sinisalo kertoo.

Kollberg sanoo, että nyt Shakespearesta voi nauttia ja huomata, että tämä on nimenomaan hieno runoilija.

”Sanataide aukesi uudella tavalla, se on kaunista kieltä.”

Sinisalon mielestä on toisaalta rajoittavaa ja pelottavaa, että olisi vain yksi tapa esittää Shakespearea.

”Shakespeare on hionut yhden sanataiteen muodon huippuunsa. Ydin on käyttökelpoista nykyäänkin ja varmaan aina”, Kollberg summaa.

Sinisalo on samaa mieltä.

Lue Jyrki Liikan juttuun liittyvä Nätyn opetuskokeilun esittely Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 3/2016.