Kuva Pekka Mäkinen.
Cruising-klubilla tanssija valitsee, kenelle esiintyy. Suomalaiset kokeilivat reseptiä.
Luennoitsija ja esiintyvä taiteilija Brian Lobel kertoo Kaapelitehtaalla kuudelle tanssitaiteilijalle, kuinka kaikki alkoi Lontoon Victoria and Albert -museosta, jossa homoseksuaaleilla oli tapana etsiä kumppania, iskeä vieraita ilman, että muut museokävijät huomaisivat. Kommunikoitiin katsekontaktilla, ihmisten välisellä kemialla ja kehonkielellä.
Näistä kohtaamisista on jalostettu taidemuoto, jota Lobel kutsuu nimellä cruising for art. Siihen on voinut heittäytyä ennen kaikkea Lontoossa, mutta sittemmin myös New Yorkissa, Brysselissä ja muualla Keski-Euroopassa.
Muun muassa Kaari Martin, Jouka Valkama, Jussi Väänänen ja Katja Koukkula muodostavat Brian Lobelin kaksipäiväisen workshopin toisen osanottajaryhmän. Lobel harjoittaa heitä Tanssin talon järjestämän helmikuisen Cruising for Art -klubin esiintyjiksi. Lipun ostanut pääsee nauttimaan klubista tiskijukkineen ja alkoholitarjoiluineen, mutta bonuksena on mahdollisuus saada yksilöllinen tanssiesitys, one-to-one performance.
Halukkaat sitovat huivin päähänsä, käteensä tai kaulaansa. Paikalla olevat esiintyjät valitsevat, kenelle haluavat esiintyä ja kuinka kauan. Osa on suunnitellut esityksensä tarkkaan, osa improvisoi enemmän.
”Suurin osa klubeille tulevasta yleisöstä ei halua, että juuri heille esiinnytään, heitä kosketaan tai katsotaan. Mutta heidän ympärillään tapahtuu, ja he voivat turvallisesti tarkkailla muita. Välillä käy myös niin, että jollekulle esitystä haluavalle ei kukaan halua esiintyä. Mutta niinhän se on klubeilla muutenkin: pukeudut parhaimpiisi ja tulet paikalle siinä toivossa, että tapaat jonkun ja päädytte ehkä sänkyyn, mutta niin ei tapahdukaan. Ajatus siitä, että maksat lipun ja saat sillä automaattisesti ihmisen antamaan aikaansa sinulle, ei ole se, miten minä näen taiteen. Tämä ei ole prostituutiota. Taide on yhteistä vaihtoa, yhteinen kokemus”, kuvailee Lobel klubin jännitteitä.
Katse ihmiseen. Lobel pyytää kurssilaisia kertomaan itsestään puolen minuutin ajan. Toisten on samalla mietittävä, mitä tämä ihminen heidän mielestään tarvitsee ja tarjottava hänelle sitten lyhyt one-to-one-esitys. Kurssilaiset puhuvat siitä, kuinka erilainen suhde yleisöön tässä muodostuu verrattuna lavalla ja teoksessa esiintymiseen. Nyt on oltava tarkkana toisen ihmisen kanssa, kuunneltava ja aistittava häntä.
”Minulle yleisö on kaikkein tärkein pala tässä pelissä. Aloitin esiintymisen puhumalla syövästä, joka minulla oli nuorena. Tein sen, koska halusin, että ihmiset pystyisivät paremmin keskustelemaan siitä kanssani. Yleisö oli mielessäni koko ajan; olin aina tietoinen heidän katseestaan”, tähdentää Lobel kahvilla workshopin jälkeen.
Suhde esitystä haluavaan on kompleksinen ja jokaisella esiintyjällä erilainen. Osa yleisöstä on tuttuja, varsinkin kun cruising-klubeille tulee paljon taiteesta kiinnostuneita ihmisiä jo senkin vuoksi, että niitä pidetään usein erilaisissa taidetiloissa, kuten museoissa. Mutta konsepti kiinnostaa myös niitä, jotka eivät koskaan lähtisi tanssiesitykseen. (—)
Lue koko Minna Tawastin kirjoittama juttu Teatteri&Tanssi+Sirkuksen numerosta 3/2016
