Kalle Ropponen kuvassa keskellä. Kuva Johanna Tirronen.

Teatterialan järjestöt selvittivät pätkätyöläisten polkuja. Kuinka näyttelijä Irina Pulkka ja valosuunnittelija Kalle Ropponen asemoivat itsensä kirjavien työsuhteiden kentälle?

Itsensätyöllistäjä, pätkätyöläinen, keikkatyöläinen, silpputyöläinen, prekaari… Freelanceriudesta luettaessa törmää usein kirjavaan joukkoon ilmaisuja, jotka kuvailevat freelancereiden tekemän työn luonnetta.

”Melkoinen käsiteviidakko”, toteaa näyttelijä ja Teatterikeskuksen toiminnanjohtaja Maaria Kuukorento, joka on ollut mukana laatimassa selvitystä freelancereiden tämän hetkisestä työtilanteesta sekä asemasta työyhteisöissä.

”Freelancerilla tarkoitetaan henkilöä, joka ei ole pysyvässä päätoimisessa palkkasuhteessa mihinkään työyhteisöön, vaan hänen toimeentulonsa koostuu eri työnantajille suoritetusta työstä tai siitä, että hän kehittää oman produktion ja työllistää sillä itsensä.”

Käsite ”itsensätyöllistäjä” kuvaa Kuukorennon mukaan sitä, että työn tekemisen lisäksi sitä myös luodaan itselle ja muille. Taiteilija tekee työtä esimerkiksi toimeksiantosopimuksella tai muulla sopimuksella olematta työsuhteessa.

Freelancereiden tilannetta kartoittavan selvityksen taustalla vaikuttavat alan järjestöt: ryhmämuotoisia ammattiteattereita edustava Teatterikeskus, Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liitto (Teme) ja Teatterin tiedotuskeskus (TINFO). Selvityksen mukaan Suomessa teatterialalla työskentelee noin 2100 itsensätyöllistäjää. Määrällisesti eniten itsensätyöllistäjiä löytyy Suomen näyttelijäliitosta, jossa luku on 800. Prosentuaalisesti eniten itsensätyöllistäjiä löytyy valo-, ääni- ja videosuunnittelun puolelta, 80–90 prosenttia.

”Teatterikentän rakenne on muuttunut radikaalisti viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja järjestöt haluavat tietää, miten jäsenten asemaa voisi parhaiten ajaa. Selvityksen avulla voimme pohtia, minkälaista kantaa otamme esimerkiksi silloin, kun puhutaan perustulosta tai kansalaispalkasta.”

Muissa Pohjoismaissa on taiteilijapalkkajärjestelmät, jotka huolehtivat taiteilijoiden toimeentulosta työttömyysjaksojen aikana. Suomessa taiteilijat joutuvat puolestaan kamppailemaan työttömyys- ja sosiaaliturvan kanssa.

Kuukorento huomauttaa, että kuitenkaan esimerkiksi Ruotsin järjestelmää ei voi kopioida Suomeen sellaisenaan, vaan Suomessa voitaisiin luoda uusi ja kehittyneempi järjestelmä.

Selvityksessä on listattu 19 kategoriaa, jotka kuvaavat freelancerin asemaa työkentällä esimerkiksi sen mukaan, onko hän työntekijä vai -antaja, mistä rahoitus tulee, mitä tehtäviä hänelle kuuluu. Useissa tapauksissa freelancer liikkuu kategoriasta toiseen monia kertoja saman vuoden aikana. Tämä nostetaan selvityksessä keskeiseksi probleemaksi, sillä nykyisessä työ- ja elinkeinojärjestelmässä siirtyminen työasemasta toiseen on kitkaista.

”Työttömyyskorvauksiin liittyvän byrokratian hallinta muodostaa suuren osan freelancerin työnkuvasta. Yhtenä päivänä voi olla palkansaaja, toisena päivänä työllistäjä ja kolmantena työtön. Korvausten kanssa joutuu kikkailemaan. Siitä pitäisi päästä eroon”, Kuukorento toteaa.

Nykyjärjestelmässä työttömän status on jo itsessään ongelmallinen. Työttömänä ei periaatteessa saisi tehdä suunnittelu- ja ajattelutyötä, joka on yleensä ehtona apurahan saamiselle. Työn kehittely työttömänä ollessa on siis kiellettyä.

”Järjestelmä edellyttää, että työtä etsitään samalla tavalla kuin palkkatyön hakijat eli lähettämällä ansioluetteloita ja käymällä haastatteluissa. Mutta työnhaku ei enää mene niin taide- ja kulttuurialoilla. Ja yhä enemmän se on muuttumassa muillakin aloilla. Teatterikentän lisäksi myös yhteiskunnan rakenteet ovat muuttumassa.”

Valosuunnittelija Kalle Ropponen (joka Temen puheenjohtajana on myös yksi selvityksen laatijoista) sekä näyttelijä Irina Pulkka ovat kumpikin tehneet uran freelancerina. Molemmat ovat valmistuneet Teatterikorkeakoulusta, Pulkka vuonna 1996 ja Ropponen vuonna 2004.

”Minulle ei tullut mieleenkään tehdä mitään muuta kuin ryhtyä freelanceriksi”, Pulkka sanoo.

”Halusin jäädä Helsinkiin ja tehdä vapaalla kentällä kavereideni kanssa niitä kuuluisia ’omia juttuja’. Opiskeluaikoina ei ollut puhettakaan mistään työttömyydestä.”

Ropponen kertoo myös valmistuneensa tietoisena siitä, että hän tulisi luomaan uraa freelancerina. Tähän vaikutti taiteilijuutta painottanut koulutus. Vakituisia valosuunnittelijan virkoja on laitosteattereissa verrattain vähän. Sen sijaan instituutiot työllistävät valomestareita.

”Kuitenkin myös valtionosuusteatterit ovat kuuluneet työkenttääni. Ne muodostavat ansioni selkärangan. Kolmasosan työtehtävistä saan perinteisen kaavan mukaan eli teatterista soitetaan ja teen vierailusopimuksen”, Ropponen selventää.

Lue koko Matti Tuomelan tekemä haastattelu Teatteri&Tanssi+Sirkuksen numerosta 2/2016.