Kuvassa Anna Paavilainen Klockrike-teatterin tuottamassa Play Rapessa. Kuva Tani Simberg.

Anna Paavilainen tietää, millaista on joutua raiskatuksi ilta toisensa jälkeen – tosin vain fiktiivisesti. Käsikirjoittaja-näyttelijä ihmettelee, miksi miesohjaajat ovat niin sairaan kiinnostuneita raiskauksista.

”Minulla oli ollut paljon raiskattavan rooleja, mutta en ajatellut, että olisin niihin varsinaisesti erikoistunut. Luulin, että en haluaisi kirjoittaa niistä, mutta sitten tajusin, että ne ovat syy, miksen halua enää näytellä. Syy ei ollutkaan pelkästään se, että haluan tehdä omia juttuja. Kyllästyminen ja uupuminen näyttelijäntyöhön johtui noista rooleista”, Anna Paavilainen PLAY RAPE -esityksensä alkusysäyksestä.

Tekijä itse mieltää monologinsa selfhelp-oppaaksi siitä, kuinka näytellä alistettuja naishahmoja 2010-luvun Suomessa. Hän sanoo kirjoittaneensa teatteriraiskauksista ensin korvat punaisina.

”Sitten tajusin, että herranjumala, olen uskaltanut esittää nämä vielä tosi paljon nuorempana, kokemattomana ja ehkä huonompana näyttelijänä. Miksen uskaltaisi kertoa niistä näyttämöllä?”

Peruukit ja bimbot

Vaikka Paavilainen esiintyy PLAY RAPEssa pääasiassa omalla nimellään Annana, esityksessä kuullaan myös kuvitteellisen 1950-luvun näyttelijättären Verna Piponiuksen hahmoa.

”Näyttelijä on turvassa, kun sillä on rooli, peruukki ja puhevika. Silloin voi olla mitä vain, kun ihmiset eivät luule, että olen oma itseni. Toisaalta yhtä laillahan se olen minä, jonka päällä maataan, vaikka minulla olisi peruukki päässä.”

Paavilaisen mukaan se, että toiset näyttelevät kuninkaita ja toiset makaavat niiden alla, vaikuttaa väistämättä teatterin hierarkiaan. Näyttelijä kehitti keinon kääntää sukupuolittuneet roolit siedettäväksi työolosuhteeksi niin, että hän muistutti itselleen roolihenkilöidenkin esittävän sukupuoltaan.

”Vaikka vaadittiin, että pitää olla bimbo, niin sen sai käännettyä osaksi roolihenkilöä. Ajattelin, että hahmon on pakko esittää tällaista naista pärjätäkseen tässä maailmassa. Aika monimutkaisia perusteluja on saanut itselleen kehittää.”

Paavilainen puhuu kiihkeästi suomalaisen teatterin piilonaisvihan tuottamisesta, naisen paikan näyttämisestä ja tilan rajoittamisesta.

”Monessa draamassa näytetään, mihin johtaa, jos nainen on humalassa ja kohtaa pimeässä puistossa miehen. Miksei koskaan näytetä, että naiselle ei käy mitään, mikä on noin tuhat kertaa yleisempää? Fiktion kautta opetetaan, miten käy huonolle naiselle, tai naiselle, joka ottaa liikaa tilaa.”

Oppi elokuvista

”On moraalitonta esittää asia niin, että jos vain uskallat tarpeeksi lujaa potkaista munille, tätä ei tapahdu. Televisiossa ja elokuvissa raiskaus esitetään huitomisena ja sohimisena, vaikka suurin osa raiskauksista todellisuudessa tapahtuu niin, että jo väkivallan pelko lamauttaa uhrin. Jos puukko on esillä, niin kyllähän siinä pikkuhousut riisuu.”

”En edes uskalla ajatella, miltä raiskausviihde tuntuu niistä, jotka ovat kokeneet raiskauksen. Tähän lopetan ajattelun, en pysty. En usko heidän ajattelevan, että ihan mahtavaa, kun näitä asioita näytetään vaikka poliisisarjoissa.”

Paavilaisesta on kohtuutonta, kuinka usein näyttelijänä joutuu ajattelemaan raiskausta. Näyttelijä tekee yleensä roolin omaksuakseen tutkimusta siitä, millainen esitettävä henkilö on ja miltä hänestä tuntuu.

”Olisi niin kiusallista ja ahdistavaa haastatella raiskattua, että näyttelen raiskattua niin kuin olen nähnyt häntä elokuvissa näyteltävän. Raiskaukset tehdään siis elokuvista tai videopelistä opitun pohjalta.”

Lue koko Riina Maukolan artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 2/2016.