Kuva Tuomo Manninen.

Leipääntyminen työhön on Eero Aholle absurdi ajatus.

Sanat tulevat painokkaasti.

”Minulla ei ole ollut pienintäkään kiinnostusta tehdä teatterissa tai elokuva-alalla muuta kuin näytellä. En ole kokenut vetoa ohjaamiseen, kirjoittamiseen enkä opettamiseen. Minua huvittaa paljon enemmän olla näyttämöllä kuin istua katsomossa, niin kuin ohjaaja joutuu tekemään.”

Eero Aho päätti kuusivuotiaana, että hänestä tulee isona näyttelijä. Vankkumaton päätös heilahti yläasteella sen verran, että ohikiitävän hetken helsinkiläispojan silmissä siinsi lentokapteenin ura, mutta haave hiipui alkuunsa.

”Lähdin jo lapsena kutsumusammattiani kohti. Hyvin päättäväisesti.”

Teatterin maailma tuli tutuksi jo pienenä poikana. Ahon molemmat vanhemmat olivat rautatieläisiä, isä työskenteli veturinkuljettajana, äiti toimistossa rautatiehallituksessa.

”Äiti oli hyvin aktiivisesti mukana VR:n harrastajanäyttelijänä ja otti minut niihin kuvioihin mukaansa. Mummo sekä molemmat vanhemmat olivat myös intohimoisia teatterikatsojia.”

Aho, 48, on saanut näytellä sydämensä kyllyydestä. 25 vuotta jatkuneesta ammattiurasta vuodet 1991–2005 hän työskenteli KOM-teatterissa. Sen jälkeen alkanut freelance-kausi on tuonut tullessaan suuria rooleja Kansallisteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa sekä lukuisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. (…)

Työtapa Aholla on aina sama.

”Kun saan tekstin, opettelen sen heti ulkoa, pilkulleen. Se on minulle ainut keino lähteä liikkeelle. Kävelen Töölönlahtea ympäri plari kädessä, ja puhun tekstiä. Siten tekstiin saa liikkeen rytmin. Vapaudun, kun teksti on täysin hallussa. Näin näyttelemisestä tulee kivempaa ja helpompaa, ja voin keskittyä harjoituksissa kokonaisuuden tekemiseen. Se auttaa kuuntelemaan ohjaajaa, toisia näyttelijöitä ja tekemään mitä tahansa.”

Aho ei tunnustaudu perfektionistiksi, vaikka työlle hän myöntää omistautuvansa täysin.

”Paneudun kaikkiin tehtäviin voimallisesti. Prosessin aikana pystyn hyvin vähän miettimään muuta kuin tekeillä olevaa esitystä ja roolia. Harjoitusaikana työ seuraa koko ajan mukana, esitysaikana tilaa jää muullekin ajattelulle.”

Ikä ja kokemus ovat kuitenkin helpottaneet paineita.

”Joka jutun kanssa vastaan tulee kriisejä. Ja konfliktit ovat yleensä puhdistavia. Tietyssä harjoitusvaiheessa itsetunto on aina nollassa. Usein se tapahtuu ensimmäisten läpimenojen jälkeen, kun tuntuu, että kaikki menee läpi sormien.”

Lue koko Annukka Ruuskasen artikkeli Teatteri&Tanssin+Sirkus-lehden numerosta 1/2016.