Näyttelijä Noora Dadu valmistelee Palestiina-aiheista esitystä näyttämöllä – itse teoksen sisällä ja katsojan seurassa. Hän taustoittaa, kontekstoi ja kuvittaa Israelin ja Palestiinan konfliktitarinan. Dadu jäljittää todellisia kokemuksiaan, joissa hänen oma palestiinalaistaustansa elävöityy, tulee itkun kautta lihaksi. Minun Palestiinani -esityksessä Dadu esittää rinnakkain kysymykset: miten kertoa Palestiinan tilanteesta oikein ja kuinka todellinen näyttelijä voi esittäessään olla?
Yksi keskeisistä ongelmista Palestiinan konfliktissa on vaikeus puhua siitä. Dadun esitys vaatii itseltään konkreettisen ratkaisun konfliktiin, mikä on paitsi poliittisena myös teatterillisena eleenä valtava. Minun Palestiinani ei esitä liutaa suurpiirteisiä kysymyksiä vaikeasta teemasta, vaan se näyttämöllistää vastauksen. Teos muistuttaa muodoltaan vahvalla äänellä keskustelevaa, näyttämöllistä esseetä.
Esitystä nimitetään monologiksi kahdelle näyttelijälle, mikä on osuvaa, mutta teosta haluaisi väkisin kutsua myös sooloksi. Dadun vastanäyttelijä Iida-Maria Heinonen liikehtii hienovaraisesti roolista toiseen omassa ruumiissaan sekä tilassa. Heinosen työ tukee Dadun ilmaisua ja lisää uusia kerroksia teoksen kompleksiseen näyttelijäntyöhön.
Dadun monologin kertomukset ovat viitteitä todellisiin kokemuksiin muun muassa Helsingissä, Jerusalemissa ja lentokoneessa. Historia kerrotaan tekemällä se uudelleen – impulsiivisesti ja tunnemuistista laukeavien täsmäiskujen rytmittämänä. Dadu kuvaa vaikeimpiakin tuntemuksiaan kirkkaasti suunnistaen täydellä varmuudella emotionaalisilla katastrofialueilla.
Teos ei aivan sovellu dokumenttiteatteriksi, se tuntuu ennemminkin representaation teatterilta. Dadun itsekritiikki on armotonta. Sen voimalla esitys tuntuu menevän esittämisen rakennelmasta läpi. Hän vaikuttaa täysin omalta itseltään näyttämöllä. Mutta hänen on pakko esittää, eihän kukaan kykene olemaan näyttämöllä oma itsensä?
On kuitenkin vaikea keksiä toista teosta, jossa näyttelijä tavoittaisi itsensä representoinnin järjestelmän näin läheltä. Dadu antaa itsestään niin paljon, intuitiivisesti ja aidosti, ettei hänen todellista itseään tunnu suojaavan enää muu kuin nimellinen esitys. Lopputulos on huimaavan mutkikas. Näyttämöllä oleva muurikaan ei ole Länsirannalla tilan jakava muuri – ainoastaan. Esityksessä muurin takana on aina uusi muuri.
Monikerroksisella representoinnilla Dadu osoittaa, miten poliittisesta tilanteesta on mahdollista puhua tulemalla itse esityksellisenä ruumiina mahdollisimman todelliseksi. Dadun materiaali on äärimmäisen haurasta. Teos tekee mediahavaintojen ja privaatin kokemuksen ristitulessa tarkkaa kulttuurikritiikkiä, joka osoittaa, miten kuvat, kertomukset ja matkat värittyvät.
Laajemmin esitys tuntuu kuvaavan itsekriittisesti pakkomiellettä nähdä ja ymmärtää kaikki reaaliajassa: uutiskuvia ja propagandavideoita silvotuista ruumiista, veren värjäämän tiedon ahdistunutta ja pakonomaista imemistä. Esitys kertoo ihmisen pyrkimyksestä luoda todenmukainen kuva, se kertoo avuttomuudesta ja neuvottomuudesta, jotka oma ulkopuolisuus suhteessa kuviin synnyttää.
Esityksessä projisoitu video edustaa järkyttävää toisen todellisuuden väliintuloa; se esittää tosiasioita huomauttaen, etteivät nekään välttämättä ole totta. Dadu puhuu siitä, miten hän katsoo videota, ja hänen katseensa lasittuu. Dadun ilmaisu on niin kirkasta, että se on tarttuvaa. Kun hän kyynelehtii, tekee katseella seuraava ruumis vastustelematta saman.
Minun Palestiinani julistautuu manifestiksi, mutta se on paljon todellisempi. Siinä on kiihkoa ja tulta, mutta se ei savua tukahduttavasti. Esitys pyydystää politiikan henkilökohtaisesta epätoivosta ja eri kulttuurien käyttäytymisnormeista – eikä poliittisten koneistojen nimistä. Esitys on kuin nykyteatterin opetusnäytelmä, joka tuntuu käänteentekevältä tavalta tehdä poliittista nykyteatteria. Dadu vie itsensä esittämisen niin pitkälle, että hän jollain lailla läpäisee esitysrakenteen päätyen näyttämölle, joka kiehtoo täysin uutena ja vieraana.
Niko Hallikainen
Lue Noora Dadun haastattelu Teatteri&Tanssin numerosta 3/2015.
Teatteri Takomo: Minun Palestiinani. Käsikirjoitus ja ohjaus Noora Dadu. Näyttämöllä Noora Dadu ja Iida-Maria Heinonen. Lavastus Jaakko Pietiläinen. Valosuunnittelu Jani-Matti Salo. Dramaturginen apu Teemu Mäki. Ensi-ilta 28.3.2015. Esitykset 11.4.2015 saakka.
