White Nightsin ilosanomaa ilman joulua
Myönnän olleeni skeptinen lähtiessäni katsomaan Race Horse Companyn White Nights-sirkuskabareeta. Pikkujouluesitystä on mainostettu ”Hot meat in motion”-sloganilla, ja tirehtööriksi on tuotu puputyttö New Yorkista asti. RHC:n edellisessä Super Sunday -esityksessä oli jo välähdyksiä siitä, että naistennaurattajakin miesten roolirepertuaarista löytyy.
Pelkäsin näkeväni bulkkia, mutta aivan turhaan. White Nights on monipuolinen, taiteellisesti puhutteleva ja viihdyttävä sirkuskabaree. RHC:n tapaan se on myös teknisesti vaativa.
Petri Tuomisen ilmaisussa kiinalaisella tolpalla puhuu raaka voima. Tuominen käyttää vertikaalisen, kumilla päällystetyn tolpan koko mittaa. Näemme erilaisilla otteilla tehtyjä käsilläseisontoja, taiturimaisia pitovariaatioita, kierähdyksiä ja rajuja, kohti areenan pintaa syöksyviä liu’utuksia.
Persoonallista sooloa äänimaisemoi karismaattinen Ben Rogers slide-kitaralla, jonka äänessä on ison auton tuntu.
Amerikkalaisen Sean Bluen jongleeraus nojaa millintarkkaan koreografiaan, jossa liikettä aksentoidaan mimiikalla ja vogue-henkisillä poseerauksilla. Blue käsittelee seitsemää rengasta suvereenisti.
Mallinuken torsolla, ruumiinosilla ja pallolla toteutettu esinemanipulaatio on taidokasta ja jäntevää. Silti Bluen fyysinen teatteri hieman kalpenee muiden artistien näyttävien vetojen keskellä.
Jouluna muistellaan tarinaa eräästä syntymästä betlehemiläisessä tallissa. Myös alastomuudella on taiteessa pitkä historia. Näistä Rauli Kosonen poimii omansa. Talvisen viiman vinkuessa hän rekonstruoi syntymän kokemuksen välineenään tiukaksi pingotettu muovikelmu.
Hän leikittää päänsä päällä suurta jumppapalloa, kunnes viaton alastomuus riistetään. Valkoiseen sairaala-asuun puettuna hän ottaa areenan haltuun jumppapallolla purjehtien.
Kosonen esiintyy rauhallisena luonnonlapsena, jonka kamppailu alta pakenevien pallojen kanssa vangitsee yleisön. Yksinkertaista ja hauskaa. Monitulkintainen ja rauhoittava numero vie tajunnan syvenemisen virtoihin, ja vasta Sophia Urista herättää takaisin kabaree-tunnelmaan.
Sulokas ja vahvaääninen Urista juontaa ja laulaa viileän ammattimaisesti. Urista lunastaa paikkansa show’n liimana, kokoavana luotsina, joka myös jututtaa yleisöä ja usuttaa lempeästi kohti baaritiskiä.
Kalle Lehto ja Mikko Rinnevuori esittävät ilmavan, hitaan ja rytmikkään breakdance-numeron. Trampoliinilla iloitsee hurmoshenkinen Mikko Karhu.
Vipulauta-numeroon osallistutaan koko RHC-tiimin voimin, lämmöllä ja huumorilla. Vetoa on vaikeutettu samanaikaisella riisuutumisella – kyllä, kyllä! Ihailen myös kierteillä tehtyjä sivuttaisvoltteja.
Skotlantilainen tanssija-akrobaatti Iona Kewney esiintyy kuin yleisöä ei olisikaan. Aluksi hän värisee lattianrajassa kasvojaan paljastamatta kuin sähköinen eläin. Kokonaisvaltainen kehonkäyttö ja animaalinen liikemateriaali operoivat toiseuden, vierauden ja outouden käsitteitä.
Pidän White Nightsin akustisuudesta, sillä postmodernia kabareeta kantaa säkenöivä, fyysinen ammattitaito. RHC:n luonnonlapset lumoavat, mikä näkyy esimerkiksi Kalle Lehdon herkässä yleisökontaktissa.
RHC:n kehollisuuden ilosanoma tuntuu todistavan, että fyysinen kosketus on henkisin.
Maija Jelkänen
Race Horse Company: White Nights. Musiikki Ben Rogers ja Sami Tammela. Tekninen suunnittelu Jere Mönkkönen, Klasu Eklund, Antti Sairanen ja Petri Tuominen. Esiintyjät Petri Tuominen, Rauli Kosonen, Mikko Rinnevuori, Mikko Karhu, Kalle Lehto, Sean Blue, Sophia Urista ja Iona Kewney. Esitys Suvilahden Kattilahallissa 2.12.2014.
KUVA: Adam Lloyd
Suvilahden Kattilahalli on riittävän korkea täysveriselle sirkusesitykselle. White Nights -esityksien ajaksi tilaa on muutettu RHC-elämyspuistoksi, jossa katsoja voi nähdä edellisesityksien rekvisiittaa sekä vierailla baarissa. RHC:a on täydennetty Sophia Uristalla (edessä oikealla), Sean Bluella (takarivissä oikealla) ja Iona Kewneyllä (edessä vasemmalla).
