Nina Hyvärinen etsii Taiwanissa tanssin tarkoitusta ja liikekieltä, joka tuntuisi kodilta.

Kesällä 2012 erosin Suomen Kansallisbaletista 22 vuoden tanssijanuran jälkeen. Muutin perheeni kanssa Taipeihin Taiwaniin. Samalla alkoi kamppailu ajatuksieni ja fysiikkaani rajojen kanssa sekä pohdintani taiteen merkitystä etsivien kysymysteni parissa.

Taiwanista on tullut uusi kotini. Täällä olen voinut luoda nahkaani. Olen ottanut aikaa katsoa ympärilleni: Miten mennä eteenpäin? Kaukana takana on balettitanssijan solistinen ura – ja vuodet, jolloin sain täyttymykset silloisen nuoren tanssijan unelmille ja vastineet toiveille.

Taiwanilaisen tanssiskenen keskellä olen yrittänyt repiä itsestäni osia hitaasti, pala palalta. Täällä idässä olen yrittänyt luopua käsityksistäni, millainen minun pitäisi olla. Tai mitä ja miten minun pitäisi tanssia. Kysyn, mitä koko tanssitaide ylipäätään on. Ja jollain toisella tasolla, lähes helpottuneena, olen sanomassa jäähyväisiä länsimaiselle kasvatukselleni ja Suomessa syntyneille epäolennaisille odotuksille ja paineille olla jotain. Tai olla joku.

Etsin iloa ja syytä, miksi ylipäätään tanssia. Tummimpina hetkinäni saatan päätyä ajatukseen, ettei tanssilla ole minulle enää tarkoitusta tai merkitystä, ettei tanssi löydä enää paikkaa minusta – tai minä tanssista. Välillä en tiedä, mihin tarttua, mihin tanssijana kuulua. Entä jos tanssilla ei enää ole merkityksellistä maailmaa sisälläni?

Ja kahden vuoden jälkeen käyn yhä päivittäistä sisäistä dialogia päästäkseni lähemmäs tanssin ja taiteen tekemisen yksinkertaisuutta ja ydintä. Haen selkeyttä. Eikä se ole ollut helppoa.

Tällä hetkellä en uskalla edes ajatella kaipaavani esiintymistä.

Ensimmäisenä Taiwanin vuotenani opetin Taipein Kansallisen taideyliopiston tanssitaiteen laitoksella. Vietin päivisin aikaa myös seuraten yliopiston tunteja. Tai osallistuin kungfun, nykytanssin ja taijin harjoituksiin sekä balettitunneille. Mutta Peking-oopperan treenejä jouduin seuraamaan istuen, sillä jo ensimmäisen vuosikurssin fyysinen taso oli minulle liian rankkaa ja kurinalaista.

Minulla on tanssijan ruumis. Kannan kehossani joka päivä ballerinan uran jättämiä kulumia ja kipuja. Minut on koulutettu kestämään kipua ja venymään fyysisesti äärirajoilleni. Mieleni on ollut aina utelias ja valmiina kokeilemaan uutta. En ole pelännyt ottaa tanssijana riskejä tai kulkea kauas. Mutta ikä ja kokemukset ovat muuttaneet sekä ruumistani että mieltäni.

Aiemmin sain sisäistettyä helposti uuden tanssityylin ja liikekielen, heittäydyin muiden tahtoon ja eläydyin uusiin maailmoihin. Mieleni tekisi edelleen, mutta nyt elän sen kanssa, että fysiikkani huutaa vastaan, ruumiini pakottaa minut hidastamaan ja kuuntelemaan. Päivittäiset kivut vievät terävimmän kärjen ilosta ja hulluudesta, pakottavat vaihtamaan suuntaa.

Olen tämän subtrooppisen saaren lämpimän ystävällisessä kantoaallossa alkanut hitaasti etsiä liikekieltäni niin tanssijana kuin koreografina, liikettä, jonka ruumiini hyväksyisi ja mieleni allekirjoittaisi. Haen liikekieltä, joka saa minut tuntemaan, että palaisin kotiin. Terveenä. Liikekieltä, joka etsii enemmän henkeä ja sielua, ruumiin ja mielen yhdessäoloa, hetkissä näkyvää tasapainoa. Ja kauneutta.

Taiwanin 14 elävää alkuperäiskulttuuria sekä traditionaalisen kiinalaisen kulttuurin katkeamaton perinne ovat täällä vahvoina läsnä. Suuri hämmästykseni on ollut, kuinka taiwanilainen tanssikulttuuri ja -esitykset ovat niin vahvoja ja rikkaita. Arkisin lähes joka puistossa on ihmisiä ja ryhmiä liikkumassa, harjoittelemassa ja tanssimassa. Ja heitä on kaiken ikäisiä. Liike puistoissa on yhteydessä luontoon tavoilla, joihin en ole aikaisemmin maailmalla törmännyt.

Idän ympäristössä läntinen arvottava ja suorittava energia tuntuu armottomalta ja kovalta. Aluksi Taiwanin pehmeys tuntui pelottavalta – nyt pelkästään hyvältä.

Taiwanilaiset nykytanssijat ovat korkeatasoisia ja tanssikulttuuri kansainvälistä tasoa. Minulle on yhä mysteeri, mihin tarvitaan venäläistä tiukkaa tanssin opetusmetodia. Etenkin, jos lempeydellä ja ilolla pääsee samaan? Ja taiwanilaisten tanssi on sisäisesti merkityksellistä, raikasta ja erilaista. Vahva tekninen osaaminen ja aasialaisten korkea työmoraali tekevät taiwanilaisista tanssijoista erittäin haluttuja Euroopassa ja maailmalla.

Kun asuin Japanissa kymmenen vuotta sitten, eräs japanilainen tanssija puuskahti hieman halveksuvana ja naurahdellen, että lännessä tanssijat vain heiluvat hillittömästi väännellen ruumiitaan vailla mitään ajatusta, mitä tai miksi tanssia. Katselin ja kuuntelin, kun hän demonstroi väitettään. Mutta miksi hän näki nykytanssimme rumana ja sisällyksettömänä?

Lue koko Nina Hyvärisen artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 7/2014.