Virheeni oli, että odotin Kom-teatterin tositapahtumiin perustuvalta Vallankumoukselta sielunruokaa. Ainekset olivat melkoiset, sillä itsenäistyvän Suomen hornankattilassa kiehui sosialismin, rauhanaatteen, kansalliskiihkon ja tolstoilaisuuden keitos. Kiinnostava kuriositeetti vuonna 1917 oli Nikolainkirkon hetkeksi vallannut anarkisti Jean Boldt ja hänen innoittajansa, saarnaaja ja muotiliikkeen omistaja Josefina ”Sisar” Huttunen.
Pirkko Hämäläinen Sisar Huttusena irrottelee soolon, taustalla Pekka Valkeejärvi Bodtina sekä Johannes Holopainen seppänä. Kuva Noora Geagea.
Juha Siltasen draama hakee henkilöitä aatteiden takaa, karakterisoi heitä huvittuneesti ja älyllisesti. Boldt (Pekka Valkeejärvi) ja Josefina (Pirkko Hämäläinen) puhuvat uskosta ja parantumisesta kumpuavaa kieltä, mutta filosofinen pyöritys jää monimielisesti pintaan.
Hämäläinen tulkitsee sisar Huttusta sympaattisesti. Silti tuntuu ohuelta vaatekauppiaan saarna hatuista, jotka saavat merkitystä Jumalan kirkkaudelta suojaavana väliaineena.
Kun Siltasen absurdit ja paikoin hienostunutta ajan kielipeliä pelaavat henkilöt saavat ohjaaja Lauri Maijalan käsittelyssä yhä enemmän dynamiittia housuihin, on kokemus ällistyttävä. Sana vallankumous saa lisää lainausmerkkejä ja muuttuu huvitusta kaipaavan älymystön iltapuhteeksi.
Komeaa teatteriestetiikkaa on viljalti eikä kekseliäistä viitteistä nykyhetkeen ole pulaa, Boldin joukkue vetää Pussy Riot -kommandopipoa päähän ja selfiet paukkuvat. Ohjaaja vatkaa vallankumouksen karnevaalia, seassa herkkupaloina näköisveljekset Jean ja Christian Sibelius, joista jälkimmäinen Boldtin psykiatrina. Pieksämäen nuori seppä (Johannes Holopainen) vetää huikean tanssisoolon punalipun kanssa.
Elämyksiin pääsee itsekin sisään – kahtia jaetussa katsomossa laulamme Kansainvälistä ja Suvivirttä kilpaa. Vallankumous-orkesteri heittää peliin Kraftwerkiä, euroviisuja, Finlandiaa.
Historian punainen lanka – mitä välii?
Kronologia ei sinänsä ole ongelma, vaan syvyys. Maijalan karnevaalissa vallankumous latistuu taskunlämpimäksi löysäksi humanismiksi, jossa lähempää katsottuna hönkii relativismin pohjavire. Hassujen ihmisten psykologia korostuu, heistä tulee aateripustimia ja veljessodasta väkivaltaviihdettä. En ole lukenut Vallankumous-draamaa erikseen kirjallisena tekstinä, mutta oletan, että kalsea suhde kristinuskoon ja sosialismiin nousee Maijalan sovituksessa ja ohjauksessa potenssiin.
Boldtin anarkismi innosti aikoinaan pientä vallankumousjoukkoa. Nikolainkirkon valtaus oli mieleltään horjuneen Boldtin viimeisiä aktioita. Hän oli pieni tekijä vaikkapa Arvid Järnefeltin rinnalla, joka oikeassa elämässä tuki monet kerrat heikossa hapessa ollutta radikalisoitunutta teosofia.
Järnefelt kutsui Työmies-lehden maksetuilla ilmoituksilla kansaa kirkkoon, ilman pappien lupaa.
Väkevillä hengen vallankumousta vahvistaneilla saarnoillaan hän veti Helsingin kirkot seisomapaikkoja myöten täyteen.
Marketta Mattila
Kom-Teatteri: Vallankumous. Käsikirjoitus Juha Siltanen. Sovitus ja ohjaus Lauri Maijala. Musiikki Joel Mäkinen. Lavastus Markku Pätilä. Näyttelijät Pirkko Hämäläinen, Johannes Holopainen, Vilma Melasniemi, Niko Saarela, Eeva Soivio ja Pekka Valkeejärvi. Kantaesitys Kom-teatterissa 8.10.2014.
Etusivun kuva Noora Geagea.
