”Taiteen työstäminen viisaudessa merkitsee kenties empatian ylittävää myötätuntoa, josta tulee kauneutta, rakkaustarina kosmoksen kanssa.” Bracha Ettinger

”Ja mieko en saanu rakhautta niin mulle jäi vain mykkyys ja sisäinen viha. Ja ko nekki katosit, sulit iän myötä ko kusi lumheen, niin mulle ei jääny muutako kuolema. Ja senhän mie tunsin paremminko itteni.“ Rosa Liksom

Yksinkertaisesti. Minusta Palsa on syksyn merkittävin esityksellinen ja taidepoliittinen teko. Että se on mahdollista. Kansallisen päänäyttämön lavalla keskiyöllä. Ja että miestaiteilija Kristian Smeds riisuu maskuliinisen kärsimys- ja uhritaiteilijuuden itsetuhoon johtavan pakkopaidan.

Palsa – Ihmisen kuva yhdessä tekemisen ja itsestä luopumisen eleenä kutsuu minut jatkamaan intiimiä vuoropuhelua esityksen kanssa.

Kuulen heti kyynisenironisen äänen, joka kuiskuttaa: ”Taas yksi nainen miestaiteilijan ruumiin äärellä.” Tuota pakkomielteistä asemointia on purettava, ja itsen sisällä olevan normittavan santarmin yliotetta höllättävä.

Matkan yhtenä alkuetappina on ollut Rosa Liksomin kertomus kittiläläisestä kuvataiteilijasta Kalervo Palsasta (2002). Siitä Palsa – ihmisen kuva sitten lähtee omille teilleen. Palsa on matka maskuliinisesta uhrisankaruudesta heikkoon tekijyyteen. Esitys aktualisoi kuvataiteilija Seppo Salmisen alter egon Johannes S:n performanssit 1980- ja 1990-luvuilla. Ne olivat minulle hämmentäviä ja ravisuttavia materiaalisen mieslihan kohtaamisen hetkiä, joihin minusta löytyi resonanssipintaa. Haavoittuvuuteen, likaan ja häpeään. Kirjoitin Seppo Salmisen performansseista joskus 1990-luvun alussa otsikolla ”Ecce homo – katso ihmistä”.

Tällaiseen traditioon sijoitan myös Palsan – ihmisen kuvan. Olennaista Palsassa minulle on, että ”esiintyjä”, se materiaalinen liha, ei ole näyttelijän lihaa vaan Smedsin lihaa. Smeds asettautuu itse elämään ja olemaan tämän kolmen tunnin ja kahdenkymmenen minuutin ajaksi. Minä katson kökköä ”huonoa” näyttelemistä tässä performatiivisessa tapahtumassa. Ihmisenä olemisesta on virtuoottisuus kaukana. Siksi sen on oltava Smeds eikä näyttelijä.

Palsa tapahtuu teatteri-instituution kehyksessä, eikä kehystä voi ohittaa. Teatteri pitää aina sisällään instituution ja tilan esteitä, toisaalta sen luomia virityksiä, ja sen, mihin suhteeseen meidät katsojina asetetaan. Tätä kontekstia ei ole ylenkatsominen. Että on mahdollista oleilla kansallisella päänäyttämöllä yön hetkenä. Että instituution hiljaisuuteen voi tällä tavoin vaeltaa 140 ihmistä. Tämä on merkittävä esityspoliittinen teko. Kalle Holmbergin unelmana oli aikoinaan tehdä Jukka Vienon Ilmiantajan suhteen vastaava käänne Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Ei se ollut mahdollista. Nyt tuo radikaali uudelleenasemointi on mahdollista.

Millaisia virityksiä tila syöttää? Mieleen nousee nyt Kalle Holmbergin Kepissä on kaksi päätä remonttia odottaneessa Ateneumissa. Se ja Palsa – ihmisen kuva asettuvat vuoropuheluun toistensa kanssa. Muistan tunteen, kun tulin ulos Dostojevskin huoneista ja katsoin hämärtyvää Rautatientoria. Nyt on ruumismuistissa kokemus astua teatterin salatusta kohdusta ulos varhaiseen sunnuntaiaamuun, ravintoloiden sulkemisaikaan, miltei suden hetkeen. Kulkea pitkin katuja öiseen aikaan muukalaisena, yksin. Mieli herkistyy muille yksinäisille, horjahteleville, itkeville humalaisille – maailman ja yksinäisyyden hiljaisille huudoille.

Käytän sanaa matka. Ajattelen tämän teoksen varhaisia esimuotoja, kuin matkakumppaneita. Houkka Brothersien Vaeltajan kertomuksissa vaelsimme pitkin Kruununhaan katuja Smedsin, Juha Valkeapään ja Tero Nauhan seurassa, ja kokoonnuimme sitten pöytäteatteriesityksen ympärille. Naiivin puhdasta ja paljasta esittämistä. Tuskaista matkakertomusta edusti minulle 12 Karamazovia, jossa Smeds itse asettautui näyttämölle veitsi suussaan. Tilahahmotuksena ja kohtaamisena esityksen ja illuusion suhteiden kudoksena Palsa kiinnittyy Mr. Vertigoon. Tuolloin saatoimme katsojina ensimmäisen kerran astua näyttämön pyhimpään pohtimaan taiteilijuuden hintaa ja jakamaan näyttämön ihmeen: miten Tero Jartin Walt leijuikaan suuren näyttämön katsomon yllä. Teatteriesityksen kipeä kauneus ja magia tuossa hetkessä. Smedsin töissä olemme kokoontuneet paitsi pyhissä tiloissa, myös syrjissä ja reunoilla houkkien tiloissa niin kuin toisessa Dostojevski-dramatisoinnissa Sad Songs from the Heart of Europe.

Taiteilijuuden olemuksen ja tekoprosessien äärelle meitä kutsui myös Veistäjät, jonka Smeds teki Kansallisen Omapohjassa yhdessä kuvanveistäjien Juha Mennan ja Tapani Kokon kanssa. Tämä teatterin, näyttelyn ja performanssin ite-taiteellinen sekoitus päästi leikin varjolla ja lomassa taiteellisten prosessien äärelle. Katsojina asettauduimme ikään kuin Mennan ja Kokon työtilaan. Sulin tuosta leikkivästä vapautuneesta (mies)taiteilijuuskuvasta. Leikin ohella Mennan ja Kokon taiteilijapuhe tuli kertoneeksi siitä, mistä kaikessa aiheiden ja ideoiden työstämisen sitkeyttä vaativassa prosessissa on kyse. Palsassa toistuu nyt vastaavankaltainen kohtaus, jossa esityksellistetään taideteoksen valmistumisen prosessia. Kohtaukseen, jossa Smeds värkkää Palsan yksikätistä Kristusta, sisältyy samaa luovan prosessin ihmeen äärellä olemista kuin Veistäjistä. Smeds kuljettaa taiteellisten prosessien hiertävää, hauraanherkkää, intiimiä henkilökohtaista kipeää ja kaunista ja nautintoa tuottavaa arvoituksellisuuta kuin leikkivä, kömpelö lapsi tai arka hevonen. Esitys näyttää luovien prosessien kaikkivoimaisuuden ja epävarmuuden sen äärellä, joka on vasta kangastuksena. Janten laki kehystyksenä. Katsojat otetaan nyt tämän salaisuuden jakajiksi.

TILA, FEMINIINI NAUTINNON RUUMIS JA MIEHENRUUMIIN UHRI

Palsa näyttäytyy minulle communionina. Se on sakraali teos, jo itse tilan virityksen vuoksi. Näyttämö on tilaa, tilannetta ja toimintaa. Holmbergiläisittäin tila syöttää toimintaa. Niin tässäkin. Me astumme matkaan jo pitkään nahkatakkiin pukeutuneen vahtimestarin päästäessä meidät lämpiöön. Seuraavassa vaiheessa me pääsemme suuren näyttämön katsomoon, katsomaan näyttämön metalliesirippuun projisoitua Kittilän kunnan mainosta. Kiillotettu, ristiriidoista puhdistettu kuva luonnonkauniista kaikkien mahdollisuuksien kunnasta, jota taiteilija ei tahraa. Matkailubisnes vaatii illuusioita, niin kuin teatterikin. Sitten meidät johdatetaan sivukäytäviä pitkin näyttämön sakraaliin tilaan, keskiössä olevan nautinnon alttari ja ytimessä Getsemane, hiljaisen liikutuksen tai kivun alttari.

Koko Palsan esitystilan voisi nähdä myös feminiinisenä sisätilana, jonka keskiössä on kohtu, elämän tilana, pääkallomaatuskoiden verhoamana inhimillisenä lämpöpatterina. Taiteilijan verstasalttarin vastapuolella kohti katsomoa on Keskiyön kansallisteatteri natsisymboleineen. Viittaako Smeds tässä kuolemanteatteriin, ajatukseen teatterista enää kuoleman politiikan toteuttajana. Onko teatterista tullut järjestyksen vaalija, aistimellisen ruumiillisen lämmön ja leikkisyyden sijaan. Teatterin biovaltaako?

Tässä tilassa kellii bikineissään ja aurinkolaseissaan Aina Bergrothin nautintoruumis, aistimellisuuden tilassa. Ei keinuta Palsan Rauhan paikan maskuliinisessa anuksessa. Tässä kohdussa on myös kuin jonain esisemioottisena khorana Timo Kämäräisen musiikki. Eikä Bergrothin aistillinen liha piittaa pätkääkään yhteisön katseista, ei miehen katseesta. Hän on itsessään täysi ja itsellinen, omaa ruumiin ja sanan vallan. Mutta Bergroth on myös se ivallinen puhuva pää, joka tuottaa kylmänkäsitteellistä taidepuhetta Atte Oksasen väitöskirjasta Haavautuva minuus. Tässä tutkija tarkastelee Palsan kautta maskuliinista hulluutta perversion ja kuoleman tilana.

Lopussa rautaesirippu nousee. Näyttämön pyhin tai elämän kohtu aukeaa lopussa maailmaan. Täällä ei synnytetä kuolleita lapsia, vaan asettaudutaan taiteen salaisuuden ja ihmeen ääreen, hiljaisesti ja hapuillen. Jos me siis menemme kohtuun, hedelmöityksen tilaan, jakamaan elämän (ja taiteen jatkumisen) salaisuutta ja sitten astumme ulos.

Irti maskuliinisen uhrisankaruuden käsikirjoituksesta

Maskuliinisen uhrisankaruuden käsikirjoituksen tunnistan. Maskuliinisen sankaruuden ja itsensä uhraamisen traditio on meillä kuvataiteessa, performanssissa tai kirjallisuudessa erityisen vahva. Länsimaiden historiassa. Salmisen Johannes S:ssä, useissa miesohjaajien ja taiteilijoiden työssä. Seppo Salmisen Aaltopahvijeesus (jota katselen valokuvateoksena tätä kirjoittaessani) kertoo samaa tarinaa. Kärsimys uusintuu ja elää uusina variaatioina.

Auteurit (miehet) ovat niitä, jotka tekevät suuret taideteot, elävät rankan elämän ja kuolevat rankasti. Väkivaltaisesti, itsensä tappaen, toisen tappamana sodassa tai rauhassa.

Miestaiteilijan ura lähtee jyrkkään nousuun jo nuorena. Maskuliinisuuden kriisiytyminen tapahtuu useimmille juuri neljänkympin korvilla. Eikä se ole vain taiteilijoiden etuoikeus tai kirous. Tämä on kaikkien niiden sisältä rikki menneiden, alkoholisoituneiden, masentuneiden, jätettyjen, kunniansa menettäneiden vahvojen miesten tarina. Herkistyin jo pienenä tuolle maskuliinisuuden itsetuhoiselle käsikirjoitukselle.

Suuret taideteot tarkoittavat näyttämöllä suurta näyttämöä, spektaakkelin estetiikkaa, ääntä ja vimmaa. Palsa – ihmisen kuva -teoksen yksi arkkikuvista on Smeds kuin Tadeusz Kantorin bioesineenä raahaamassa ruumisarkkua hirttoköysi kaulassaan. Raahaa, raahaa, pyörönäyttämöllä. Tämän selkeämmin ei maskuliinisuuden toistuvaa uhria enää voi kertoa. Smeds arkkuun, jäitä arkkuun, arkun kansi kiinni. Kuvittelin jo esityksen päättyvän tähän. Mutta ei. Arkusta nouseekin Smeds kuin vieteriukkona. Ylösnousemus? Ehei, vaan ihminen, joka tietoisesti valitsee itsensä uudelleen. Tämä on minulle yksi esityksen merkittävimmistä hetkistä. Mitä tarkoitan tuolla ”valitsee itsensä uudelleen”? Tekijä valitsee niin sanotun ”heikon tekijyyden”. Näen Mental Finland– ja 12 Karamazov -teosten jälkeen tapahtuneen radikaalin katkoksen.

Ecce homo – katso ihmistä. Tämän hauraan ihmisyyden jakamisesta, maskuliinisen sankariviitan tai pakkopaidan riisumisesta tässä esityksessä on kysymys. Eikä pelkästään esityksen maailmassa vaan Smedsin oman sisäisen prosessin jakamisena. Mietin, mitä sanoja voin käyttää. Kun arkun kansi aukeaa, ei esittäjä enää uhoa, ei manifestoi. Meidän kanssamme jaetaan jotain hyvin intiimiä, esirippu avautuu kohti katsomoa sulkeutuakseen jälleen ja kätkeäkseen salaisuutensa.

Tässä esityksellistyy valinta elämän ja taiteen jatkamisesta pieninä eleinä. Tässä on Palsan eettinen, taiteellispoliittinen ja sukupuolipoliittinen ele.

Hanna Helavuori