Ruotsalaisten rohkea Vanja-eno

Klassikoiden ajankohtaistaminen ja uudelleentulkinta, näyttämöllä tai taiteessa yleensä, ei ole mikään välttämätön itseisarvo. Klassikon voi aivan hyvin toteuttaa kiinnostavasti sangen perinteisilläkin eväillä, kuten tänä syksynä on jälleen monissa teattereissa nähty. Juuri tästä syystä vaikkapa Tshehovin näytelmät ovat puhuttelevuudessaan ajattomia. Liialla egoistisella kikkailulla ne vain hajoaisivat tekijöidensä käsiin. Mutta täytyy todeta, että Ruotsin Uppsalassa vastikään toteutettu Vanja-eno jättää esimerkiksi Helsingin tämänhetkiset kaimansa monella rintamalla kevyesti taakseen, juuri oivaltavan ja rohkean modernisointinsa ansiosta. UST:n ensemble on lyhyestä harjoitusperiodista huolimatta muovannut ohjaaja Yana Rossin ja dramaturgi Marie Persson Hedeniuksen terävästä konseptista järkyttävän kauniin helmen.

Kuva Micke Sandström.

Avainhenkilö Sonjan kosteita 18-vuotissynttäreitä on vietetty aamuun asti upplantilaisella bed&breakfast-perintökartanolla. Asiakkaita ei tänään näy, kesäaamun kuuma aurinko herättelee nuoremman polven vakituisen asujaimiston keräilemästä itseään pihamaalta. Vanjan suvaitsevaisen äidin (Åsa Forsblad Morisse) kahvitellessa ristisanojensa parissa sihautellaan krapulakaljat, viritellään aamujointit ja bändikamat. The Doorsin biisi Break On Through To The Other Side lähtee krapulan hälvetessä ja Vanjankin heräillessä hitaasti liikkeelle – suvereenisti soittimia esityksen mittaan vaihtavien näyttelijöiden itse soittamana ja laulamana. Kartanolla loisiva Vanjan ex-lankomies, eläkeläisprofessori Serebrjakov (Gustav Levin), tulee reippaana ja pihalla olevaa jatkoporukkaa kohtaan ruotsalaisen hyväksyvänä aamusukellusreissultaan, eikä liity seuraan vaan pyytää nuorempaa, raskaana olevaa vaimoaan Jelenaa (Linda Kulle / Moa Silén) toisaalle ”auttamaan märkäpuvun kanssa”. Alkuasetelma imee ensi minuuteilta vääjäämättä mukaansa.

Vanja-eno (Mathias Ohlsson) on riipaisevan samaistuttava keski-ikäinen luuseri. Tohtori Astrov (Yngve Dahlberg) on raamikas ja erittäin uskottava päihdeongelmainen ympäristöaktivisti ja vegaani. Teleginin ja palvelijatar Njanjan roolit on uudelleenkirjoitettu kalsareissaan jatkuvasti näyttämöllä, dialogissa ja myös alkuperäistekstin monologiosuuksissa mukana pyöriväksi ja toisissaan kiinni olevaksi mutta lopussa hajoavaksi homopariksi, jota esittävät Eli Ingvarsson ja Logi Tulinius. Sonjan (Emelie Wallberg) aluksi yksin ja toisen näytöksen lopussa bändin kanssa soittama ja laulama Lana Del Reyn Summertime Sadness (https://www.youtube.com/watch?v=nVjsGKrE6E8) saa paatuneenkin teatterikörilään ihokarvat pystyyn ja silmäkulmat kostumaan. Koko esityksen totaalisen hienoa loppukuvaa en spoilaa enempää kuin paljastamalla, että Sonjan monologin teksti on poistettu ja musiikkikin on vaiennut.

Kaikki näyttelijät ovat hurmoksessa, humalassa, pilvessä tai muuten vaan sekaisin. Kaikki ovat koko ajan näyttämöllä, vähintäänkin läpinäkyvissä kulisseissa. Kartanon huoneiden ovet ovat monumentaalisen raskaita hautakiviä mutta seinät ohutta pleksiä. Kaikki ratkaisut toimivat Rossin ohjauksessa maagisen hienosti: Zane Pihlstromin lavastus, tyylikkäät videoprojisoinnit, jyrkät kokonaisvalotilanteet, taskulamppuineen ukkosmyrskyn jälkeisessä sumuisessa yössä harhailevat ihmiset, vastustamaton itse soitettu musiikki, alkuperäiseen tekstiin vaivattomasti nivoutuva nykyaikataso, repliikkien nerokas uudelleen jakaminen, näytelmään alunperin kuulumaton majatalovieras Niklas (Crister Olsson), joka välillä keskeyttää kohtauksia, välillä osallistuu niihin ja joka löytää lokin (!) kartanon vessanpönttöä tukkimasta. Toki tämä saattaa edellyttää katsojalta alkuperäistekstin hyvää tuntemusta ja/tai avointa mieltä.

Muodoltaan samankaltaista nykyteatteria ja klassikoiden tulkintaa on joku saattanut nähdä aiemminkin, esimerkiksi Saksassa. Mutta tässä ei onneksi enää mennä kertaakaan koppiin huutamaan videokameralle. Ross ja ensemble pitävät huikealla tavalla katsojan hyppysissään, hillerinhännän kainalossa ja kerronnan imun monitasoisena mutta silti Tshehoville hämmästyttävän uskollisena.

Suosittelen matkaa Uppsalaan jos pääsylippuja vielä saa. Toki tunsin näytelmän kuluessa vakavia omatunnon pistoksia halpalentoyhtiön käytöstä. Menkää laivalla.

Anton Tsehov: Morbror Vanja. Käännös Staffan Skott. Ohjaus Yana Ross. Dramaturgia Marie Persson Hedenius. Lavastus ja puvut Zane Pihlström. Valot Mats Öhlin. Säveltäjä Antanas Jasenka. Videot Eglė Eigirdaitė. Rooleissa Yngve Dahlberg, Eli Ingvarsson , Linda Kulle/Moa Silén, Gustav Levin, Åsa Forsblad Morisse, Crister Olsson, Mathias Olsson, Logi Tulinius, Emelie Wallberg