Tero Saarisen miehisyyden ääriviivoja etsivä Morphed alkaa mustanpuhuvasti. Paksujen katosta roikkuvien köysien rajaamalla näyttämöllä marssii ristiin rastiin joukko huppupäisiä miehiä. Tummiin puetut sotilaat, pukumiehet tai syrjäytyneet nuorukaiset palaavat nano-sekunnin tarkasti tiukkaan riviin. Ahdistava kuva hajoaa, kun yksinäisen käyrätorvisoolon jälkeen Esa-Pekka Salosen Foreign bodies räjähtää ilmoille.
Morphedin kansainvälisessä ryhmässä tanssii myös amerikkalainen David Scarantino. Kuva Anton Sucksdorff.
Huput lentävät päästä, ja miehet kimmahtavat ilmaan kuin perhoset. Kiihkeässä yhteistanssissa liikkeet irtoavat heistä nyt vapaammin. Myös koreografia kaihtaa rajoja ja järjestystä. Moneen suuntaan repeilevä teos muotoutuu luottaen pedanttien kuvioiden sijasta hetken intensiteettiin.
Miesten erilaiset liikelaadut piirtyvät esiin soolojen ja duettojen (Jarkko Lehmuksen agg-ressio, Jussi Nousiaisen taipuisuus, Ima Iduotzeen herkkyys) kautta. Tosin Teemu Muurimäen piukoissa, muodikkaissa pikkutakeissa ja pillihousuissa liikkeet vaikuttavat turhan kankeilta. Leveissä asennoissa matalalla, polvet ja nilkat koukussa miehet möyrivät kuin karhunpojat. Alhaalta kädet ja harasormet kourivat taivaita. Palavasti ylös käännetyt katseet hakevat apuja tuonilmaisista.
Kokonaistaideteoksena Morphed on vastaanpanematon. Salosen tunnevoimainen musiikki, pätevät tanssijat ja Mikki Kuntun itseään korostamattomat visuaaliset elementit luovat täyteläisyyden, joka pulppuaa eloisasti eteenpäin kuin alitajunnasta virtaava runous.
Mutta miehisyyden teemaan Saarinen ei vielä löydä kovinkaan omaperäistä sanottavaa eikä yksilöidysti juuri tähän teokseen liittyvää ilmaisua. Kun syvempi tarina puuttuu, katse harhailee tarkkaa kohdetta ja uusia oivalluksia löytämättä. Pelkkä miehisyyden olomuotojen esittely aggressiivisuudesta herkkyyteen jää vielä analyysiä vaille. Nyt tarina noudattaa ennakoitavaa kaavaa: ahdistuneet miehet riehuvat itsensä vapaiksi.
Morphedin päättävä Salosen viulukonserton romanttinen jyly tuo mieleeni Igor Stravinskyn Kevätuhrin, jossa koreografi Michel Fokine ratkaisee musiikin voiman luomalla siihen pelkistetyn muodon ja toiston koreografian. Saarinen kohtaa Salosen viulukonserton aggressiivisen forten yrittäen juosta musiikkia kiinni liikettä paisuttaen. Tanssijoiden ryntäily köysien seassa ja tilaan hajoava koreografia vie patetian reunalle. Sisältö tyhjenee tehojen tavoitteluun.
Morphed ei ole täsmäisku sydämeen, vaan avoimesti etsivän vaellus läpi liikkeen laatujen, tanssin raskaalla, kevyellä ja hurmokseenkin vievällä polulla. Kun loppuun ajettujen hikisten miesten kehot painuvat kohti alista maailmaa, henki jaksaa vielä pyrkiä ylisiin. Uskon, että Morphed vie Tero Saarista kohti tulevaa suurteos-Kullervoa. Valmis tarina odottaa uustulkintaa.
Raisa Rauhamaa
Tero Saarinen Company: Morphed. Koreografia Tero Saarinen. Puvut Teemu Muurimäki. Valot, näyttämökuva Mikki Kunttu. Tanssijat Ima Iduozee, Leo Kirjonen, Saku Koistinen, Mikko Lampinen, Jarkko Lehmus, Pekka Louhio, Jussi Nousiainen, David Scarantino. Musiikki Esa-Pekka Salonen. Ensi-ilta Kansallisoopperassa 16.8.2014.
