Leea Klemola ja Klaus Klemola tekivät tutkimusmatkan paimentolaisten ja heidän eläintensä pariin. Materialista syntyy esitys Maaseudun tulevaisuus.

Maaliskuussa 2013 Leea Klemola kerjäsi kolumnissaan rahaa sisälleen pesiytyneen näytelmäkirjailijan lähettämiseksi Mongoliaan lankaostoksille. Langoista oli tarkoitus kutoa Suurneulenäytelmä Suomen Kansallisteatteriin. Kerjuukirje oli monilta osiltaan asiaton, ja pahoittelemme sitä syvästi. Mutta rahaa joka tapauksessa tuli, ja siitä syystä ilmoitamme seuraavaa: Rahat eivät ole menneet hukkaan. Niillä palkattiin näytelmäkirjailijalle dramaturgi.

Dramaturgi on näytelmäkirjailijan henkilökohtainen avustaja, jonka tehtävä on toimia tulkkina näytelmäkirjailijan ja muun maailman välissä. Dramaturgin suhteen meillä sattui hyvin erikoisesti. Ensisijaisesti pyrimme löytämään mahdollisimman pienen, ja sitä kautta taloudellisimman yksilön. Rosa-Maria Perä, 30, valittiin koska hän on poni ihmiseksi.

Mutta oi, mikä raskas taakka kätkeytyi tähän minimalistiseen dramaturgiin: hän nimittäin kantaa epilepsiaa pienessä päässään. Epileptikon aivoissa on sähkövika. Suotta ei epilepsiaa kutsuta Pyhäksi Taudiksi. Pyhän Roosan ansiosta näytelmäkirjailija tuli pois siitä henkisestä lankakaupasta, mihin pahimmassa tapauksessa koko tuleva näytelmä olisi myös fyysisesti sijoittunut, ja näytelmän nimi vaihtui Suurneulenäytelmästä Pastoraalinäytelmäksi. Pastoraalinäytelmä tarkoittaa tanssia, laulua ja runoilua paimenidyllissä. ”Suurneulenäytelmä” voi tarkoittaa ihan mitä tahansa. Minkä takia niitä onkin tosi vähän.

Lopulta näytelmän nimeksi tuli kuitenkin Maaseudun tulevaisuus.

Me, jotka me-muodossa kirjoitamme, olemme Leea ja Klaus Klemola. Klaus Klemola on tulevan näytelmän toinen käsikirjoittaja ja näyttelee näytelmän paimenpoikaa. Leea Klemola ohjaa näytelmän. Mukana on myös rahankulutusta dokumentoimassa elokuvaohjaaja/koulukuvaaja, kokkolalainen Juho Kuosmanen.

Nomadien nurkissa. Tämä on kertomus siitä, millainen maa on Mongolia. Lukijan täytyy kuitenkin ymmärtää, että koska meillä on matkanjohtajanamme näytelmäkirjailija, kokemuksemme Mongoliasta on äärimmäinen. Mongoliaan näytelmäkirjailijaa (tästä eteenpäin lyhennetty pelkkä Näykir) vetää hänen oman käsityksensä mukaan Pohjoisen maailman paras paimenidylli.

Mongolian maajussi on nomadi. Eli karavaanari. Hän muuttaa vähintään neljä kertaa vuodessa parempien laidunmaitten perässä. Mutta toisin kuin karavaanareilla, hänellä on eläimiä, joita hän paimentaa hevosen selästä. Mongoliassa on eniten karjaa ihmistä kohti maailmassa. Yhdellä ihmisellä voi olla yli tuhat eläintä. Nämä eläimet liikkuvat minne tahtovat, sillä Mongoliassa ei ole aitoja. Jokainen ymmärtää, että Lutonin lentokonehallin kokoista navettaa ei voi siirtää edes yhtä kertaa vuodessa.

Mongoliassa meidän oli tarkoitus tuppautua useaksi viikoksi paikallisten nomadien nurkkiin, matkia heidän tekemisiään, syödä heidän ruokiaan, katsoa heidän diojaan ja paimentaa heidän eläimiään omien vuokrahevostemme selästä. Mikään tästä ei tietenkään toteutunut.

Meille sanottiin moneen kertaan, että huhtikuu on huonoin aika matkustaa. Huhtikuussa karja on heikoimmillaan pitkän talven jälkeen. Suuri osa, joskus kaikki, kuolee. Korppikotkat eivät pääse lentoon, kun ovat niin ähkyssä. Emme siis voi laskea nomadien vieraanvaraisuuden varaan.

Näin meille sanottiin. Mutta toisaalta näin meille on sanottu kaikilla muillakin reissuilla. (…)

Lue koko Leea Klemolan artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 5/2014.