Taisto Oksanen on lattialla esittämässä villiintynyttä koiraa. Hänen edessään istuu sisäiseen maailmaansa vaipunut nainen. Hetkessä tapahtuu jotain. Vanhus puristaa lelukoiraa ja ojentaa sitä lattialla haukahtelevaa esiintyjää kohti.

Tilanne päällä ryhmäkoti Ruusussa. Näyttämöllä Taisto Oksanen, Katja Joutsijoki ja Elisa Salo (takana).  Kuva Kai Widell.

Vanhainkodin juhlasalissa on syntynyt kontaktin ihme. Näyttelijä ja katsoja kohtaavat. Kysymys siitä, miltä tuntuu näytellä ihmisille, jotka minuutin päästä eivät muista mitään näkemästään, menettää merkityksensä.

Taisto Oksanen on ollut reilun vuoden ajan mukana Teatteri Takomon vanhustyön kehityshankkeessa, jossa tehdään esityksiä yhdessä muistisairaiden vanhusten ja heidän hoitajiensa kanssa. Töölöläisen vanhainkodin ryhmäkoti Ruusun asukkaiden kanssa on tähän mennessä syntynyt kaksi esitystä. Niiden materiaalina on käytetty asukkaiden omaa elämää ja muistoja. Aineistoa on etsitty työpajoissa muun muassa keskustelemalla, katselemalla valokuvia sekä musiikin avulla.

Esitykset on rakennettu juhlien ympärille. Pienten dialogien, laulujen ja tarinanpätkien avulla on saatu raaputettua jokaisen asukkaan kokemushistoriasta palasia, joista syntyy improvisoitu, yhteisöllinen taidekokemus.

Kokonaisuuden ohjauksesta on vastannut Titta Halinen, dramaturgina on Salla Viikka ja visualisoijana Paula Koivunen. Näyttelemässä on ollut Oksasen lisäksi muun muassa Aarni Kivinen, Katja Joutsijoki ja Tarja Heinula. Näyttämöllä häärii myös vanhainkodin hoitajia.

Oksaselle päätös lähteä soveltavan teatterin projektiin oli luonteva. Hänen oma isänsä on hoidettavana terveyskeskuksen vuodeosastolla, jossa näyttelijä käy lukemassa hänelle ja hänen muistisairaille huonetovereilleen. Lisäksi Oksanen on ollut mukana lukuisissa sosiaalisen taiteen projekteissa, muun muassa itävaltalaisella pakolaisleirillä sekä vetänyt teatterityöpajoja eri maissa lapsille ja nuorille.

Kai minulla on jonkinlainen sosiaalinen omatunto. Tunnen myös omasta kokemuksesta laitosmaailman ankeuden ja raakuuden. Kun ihminen eristetään ulkomaailmasta, hän etääntyy nopeasti omasta itsestään.”

Oksanen toteaa, että pohjimmiltaan työssä on kuitenkin kyse samasta taiteellisesta työstä, jota hän tekee myös niin sanotulla virallisella taidekentällä.

Kyse on itsensä likoon laittamisesta, auki olemisen, kuuntelemisen ja kontaktin luomisen kyvystä. Ammattitaidolla on iso merkitys, rutiinit ja ennakkosuunnittelu ovat tärkeitä. Täytyy tietää, mitä voi tehdä ja mitä ei. Tässä puolessa meitä ovat auttaneet myös muistisairauksien asiantuntijat.”

Tiivis työskentely tutun työryhmän kanssa on olennaista yhtälailla erityisryhmässä kuin niin sanotussa ammattilaisproduktiossakin.

Aloitamme työpajat Ruusussa samaan tapaan kuin vaikkapa Ryhmäteatterin harjoituksissa. Puhumme ensin, millainen päivä kullakin on ollut, parempi vai paskempi. Nauramme ja itkemme yhdessä. Luomme kontaktia toisiimme, jotta kaikille tulee turvallinen olo.”

Oksanen korostaa, että myös päämäärä on sama kuin kaikessa taiteen tekemisessä: tarinan kertominen, mielen liikkeeseen paneminen, kauneuskokemusten jakaminen.

Olen tässä työssä myös saavana osapuolena. En todellakaan vain ammenna itsestäni ulospäin. Muistisairaiden vanhusten kanssa korostuu teatterin ´tässä ja nyt´ -luonne, hetken ihme, kun nämä vanhat ihmiset, vastanäyttelijämme, aistivat jotain kanssamme. Kun ihminen avautuu, siitä seuraa naurua, vyöryä, tapahtumia.”

Oksanen tietää, että sosiaalisissa taideprojekteissa toimiminen ei välttämättä sovi kaikille teatterintekijöille.

Ei täällä ole varaa leikkiä Suurta Taiteilijaa. Silti toivoisin, että teatterikoulutuksessa avauduttaisiin enemmän myös tämäntyyppiseen työskentelyyn. Näyttelijän työtä voi tehdä nykyistä paljon laajemmalla kentällä.”

Takomon kolmivuotisen toiminnan tavoitteena on luoda käytäntöjä ja konsepteja, joiden avulla voidaan juurruttaa soveltavaa teatteritaidetta osaksi vanhustyön arkea. Toteutus on järjestetty Helsingin kaupungin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan myöntämän kolmivuotisella (2013–2015) kehittämishankerahalla. Työryhmään kuuluu taiteilijoiden lisäksi vanhustyön asiantuntijoita, Töölön palvelukeskuksen henkilökuntaa, asukkaita sekä heidän omaisiaan. Projektia on vetänyt näyttelijä Susanna Mikkonen ja kaupungin taholta toimintaa on koordinoinut kulttuurisuunnittelija Jenni Varho.

Oksasta surettavat aina uudelleen aloitettavat sosiaalisen taiteen projektit, jotka säästöleikkurit katkaisevat tilanteissa, joissa toiminta on saatu kokemuksen kautta hyvin käyntiin. Näyttelijän toivemaailmassa taide olisi pysyvä osa vanhusten hoidon arkea.

Taiteen keinoin loppuelämästä voi tehdä elämisen arvoista. Meidän terveiden järjestelmässä ihmiselämän hinta lasketaan vain rahassa. Se on kammottavaa.”

Annukka Ruuskanen

Etusivun kuva Kai Widell.