Virve Sutisen mielestä näyttämö on neuvoteltava aina uudestaan. Berliinin Tanz im Augustin johtaja on tehnyt ensimmäisen festivaalinsa yleisölle, joka janoaa uutta.

Tanz im August -festivaalilla espanjalaisen La Veronal -ryhmän Siena. Kuva Jesus Robisco.

Minulle annettiin tehtäväksi luoda kansainvälinen festari eli tuoda Berliiniin esityksiä kaupungin ulkopuolelta. Tämä on hankala vaatimus, koska hyvä festivaali on vahva myös paikallisilta juuriltaan.”

Tukholman Dansens Husin ja Helsingin Kiasma-teatterin entisen taiteellisen johtajan Virve Sutisen ensimmäistä kertaa kuratoima Tanz im August -festivaali pidettiin elokuun puolessa välissä Berliinissä. Festivaali perustettiin 25 vuotta sitten. Sen tuli mahdollistaa tuolloin eristyksissä asuville länsiberliiniläisille tanssitaiteilijoille kansainvälisten yhteyksien solmiminen ja vaikutteiden saaminen. Tanz im Augustista on kehkeytynyt yksi nykytanssin tärkeimmistä tapahtumista. Sen kulloinenkin taiteellinen johtaja kutsutaan työhön kahdeksi vuodeksi kerrallaan.

”Toivon, että ensi vuodeksi löytyy uutta rahaa toimia paikallisten taiteilijoiden kanssa. Tosin Berliinissä paikallista tuotantoa on paljon, ja yleisö haluaa silti nähdä muutakin.”

Sutinen kuratoi eli valitsee ja järjestää festivaalin ohjelmiston, mutta hänellä on muitakin tehtäviä, jotka liittyvät rahoitukseen, organisaatioon, hallintoon ja yhteiskuntasuhteisiin. Hän huomauttaa, että kuratoinnista puhutaan paljon, ja jossain yhteyksissä kuraattoreita käsitellään taiteilijoina.

Vaikka ohjelmiston tekeminen on luova prosessi, hän ei allekirjoita tällaista kuraattorin profiilia.

Taiteilijuus on positio, johon liittyvät valta ja vastuu ovat erityyppisiä kuin kuraattorin. Sekä taiteilijan että kuraattorin tehtävät ovat itsenäisiä ja tietoisia projekteja, mutta kuraattorin tulee viisaasti kantaa vastuu suhteessa poliittiseen valtaansa.

”Minulle se merkitsee sitä, että pidän huolta myös kulttuurisesta moninaisuudesta sekä sukupuoli- ja ikäjakautumasta ohjelmassa. Suuret eurooppalaiset festivaalit perustettiin toisen maailmansodan jälkeen lisäämään keskinäistä vaihtoa, ja kuten Frie Laysen muistutti erokirjeessään Wienin juhlaviikoilta, monet niistä ovat kadottaneet teränsä ja muuttuneet kaupunkien markkinoinnin välineiksi. Kuraattorin tehtävä on huolehtia, että hänen tapahtumansa ohjelma on myös taiteellisesti merkittävä ja uudistuva.”

Ryhtyessään valmistelemaan festivaalia Sutinen miettii ensin kontekstia, jossa toimitaan. On tärkeää ymmärtää, kenelle ja keiden kanssa festivaalia tehdään, mitä festivaalin yleisö ja taiteilijat haluavat.

Erilaisten festivaalien järjestäjänä toiminut konkari aloittaa uuden projektin matkustamalla, katsomalla paljon esityksiä ja tunnustelemalla, mitkä asiat tulevat kohti. Hän ei koskaan työstä teemaa etukäteen. Jälkeenpäin teeman voi ehkä erottaa, sillä jotkut kysymykset ovat aina enemmän esillä kuin toiset.

”Tällä hetkellä pohdin teatteria kohtaamispaikkana, tietynlaisena arkkitehtonisena tilana ja sosiaalisena konventiona. Tämä johtuu siitä, että Berliini on minulle ennen muuta teatterikaupunki. Nykytanssissa käsitteellisen tanssin vaikutus on ollut suurta ja ’väärin’ ymmärrettynäkin se on generoinut paljon tekemistä. Taiteilijat ovat etsineet esityksilleen monenlaisia tiloja, esimerkiksi gallerioissa sekä museoissa on löytynyt ymmärrystä käsitteelliselle taiteelle.”

Hipsteritaide. Nyt Sutista kiinnostaa erityisesti se, ketkä taiteilijat haluavat tehdä teatteria.

”Jos yhteiset rahamme ovat kiinni teatteritaloissa ja jos taiteilijoita ei enää kiinnosta miettiä näyttämöä uudelleen, miten instituutiot voisivat koskaan uudistua? Tätä keskustelua haluan provosoida.”

Sutinen sanoo etsineensä ensimmäiselle festivaalilleen epämuodikasta ohjelmistoa.

”En halua juosta trendien ja hipsteritaiteen perässä. Olen kirjoittanut seinällenikin: vältä hipsteritaidetta!”

Sutinen kutsuu hipsteritaiteeksi tyylien kuluttamisen trendiä, joka näkyy myös taiteessa.

”Tämä on tietenkin provokatiivinen väite. Hipsteriydestä on kirjoitettu vasta- ja vaihtoehtokulttuurin näkökulmasta. Se on muotoutunut pakkomielteisesti itsestä kiinnostuneeksi esteettiseksi tyhjiöksi, jossa kopioidaan aiempien ala- ja vastakulttuurien estetiikkaa ilman kumouksellisuutta tai originaalisuutta.”

Odottaako Sutinen siis tanssilta yhteiskunnallisuutta – ja millaisessa muodossa?

Taiteellinen johtaja huomauttaa, että kun kansalaiset ovat menettäneet valtaansa vaikuttaa esimerkiksi työllisyyteen ja sosiaalisiin oloihin, poliittinen irtoaa välittömästä elämismaailmasta. Siitä tulee joko teoreettinen abstraktio tai edustukselliseen parlamentarismiin osallistumisen tyhjä ele.

”Nykyisin nuoriso kuvaa konserteissa kännyköillään bändejä, ja tämä on vallitseva tapa osallistua tilanteeseen. Pakkomielle dokumentointiin on mielenkiintoista, mutta minua kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti se, kuinka palauttaa kokemisen välittömyys. Yhteiskunnallinen tarkoittaa minulle muun muassa sitä, että ollaan yhdessä jonkun asian äärellä, ja siinä hetkessä määritellään yhdessä jotain uutta. En kuitenkaan tarkoita, että olisi olemassa vain yksi kaava osallistaa yleisö. ”

Tämänvuotisessa Tanz im Augustissa nähty Cullberg-baletin Plateau Effect on Sutisen mukaan hyvä esimerkki siitä, kuinka ollaan yhdessä todistamassa jotain omintakeista ja huokoista, joka täydellistyy vasta yleisön läsnä ollessa. Tällaiset hetket vahvistavat hänen mielestään sidosta, joka ei ole itsestään selvää yhteisyyttä. Se on tila, joka voimaannuttaa ja herättää luottamusta siihen, että yhdessä voidaan muuttaa asioita. (…)

Lue koko Marja Silden artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 5/2014.

Etusivun kuva Olver Mark.