Vahvat johtajanaiset Maarit Pyökäri ja Iiris Autio tarkastelevat koko Suomen esittävän taiteen tulevaisuutta ja hengissä pysymisen strategioita. On tartuttava rakenteisiin, he toteavat Hanna Helavuoren haastattelussa.

Esittävä taide Suomessa on löytänyt itsensä tilanteesta, jossa valtion talouden ”sopeuttamistoimissa” ja kuntien talousahdingossa on tarjolla pelkkiä leikkauksia. Ongelma koskee sekä instituutioita että vapaita ryhmiä.

Samalla kentän rakennemurros etenee. Freelancereiden osuus on entisestään kasvanut, alalla on uusia esittämisen lajeja ja muotoja uudenlaisine tuotantoprofiileineen: on yksittäisiä teoksia, tuotantotaloja ja -keskuksia, festivaaleja ja hybridimuotoja.

Instituutiot taistelevat resursseistaan ja kamppailevat olemassaolostaan. Entä jos kysytäänkin, päteekö suuriin teattereihin isojen yritysten liiketoimintastrategioita tutkineen Igor Ansoffin (The New Corporate Strategy, 1988) lopputulema siitä, että suurilla korporaatioilla on vaara muodostua itseriittoisiksi ja itseään palveleviksi organisaatioiksi?

Vai voisiko olla niin, että taide on rahoitettu kuoliaaksi?

Ensin on katsottava taaksepäin. Teatterin, tanssin ja sirkuksen rakenteet ovat peräisin 1970- ja 1980-luvuilta, jolloin elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa ja hyvinvointivaltion kasvukautta. Instituutioiden toimintaedellytyksiä vahvistettiin kulttuurin perusrakenteita tukemalla. Sivistysvaltion tuli tukea laitoksiaan.

Kenttä sai vahvan instituutiopainotuksen, kun teatteri- ja orkesterilain säätelemä valtionosuusjärjestelmä vuonna 1993 astui voimaan laman puristuksessa, jo valmiiksi torsona. Moni on sitä mieltä, että ilman teatteri- ja orkesterilakia tiheä ja hajautettu teatteriverkosto olisi 1990-luvun säästökuurissa menetetty.

Toisaalta jo tuolloin nähtiin, että ratkaisu sementoi järjestelmän: systeemin piiriin on sittemmin päässyt vain rajallinen määrä ryhmiä, vos-tukien perusteena olevat henkilötyövuodet ovat jääneet kehityksestä jälkeen ja indeksikorotuksiakin saatiin pitkään odottaa. Vinoumaa korjattiin 2008–2010, jolloin vos-teatterit saivat 23 miljoonaa euroa lisärahaa. Valtionosuusjärjestelmän piirissä on tällä hetkellä 124 museota, 57 teatteria ja 28 orkesteria.

Valtioneuvoston selonteossa kulttuurin tulevaisuudesta (2011) esitettiin ajatus taiteen instituutioiden ja vapaan kentän yhteistyöjärjestelmästä sekä toisaalta tuki- ja rahoitusjärjestelmän kehittämisestä nykyistä joustavammaksi. Siinä peräänkuulutettiin tavoitteellisempaa kokonaisuuksien hahmottamista, rohkeita linjauksia sekä rahoitusta, joka kannustaisi instituutioita laadun tuottamiseen. Uusissa ehdotuksissa ei enää puhuta laadusta vos-teattereiden tuloksellisuuskriteerinä. OKM:n viime joulukuussa julkaisema hahmotelma kannustinmittaristosta on palautettu uudelleen valmisteltavaksi.

Samaan pöytään istuvat Tero Saarinen Companyn toiminnanjohtaja Iiris Autio ja Tampereen Työväen Teatterin taiteellinen johtaja Maarit Pyökäri toteavat, että rakenteista puhuminen on alalla tulenarka aihe. Tulta päin.

Iiris Autio: Tero Saarinen Company pääsi vos-järjestelmän piiriin vuonna 2004, kahdeksan vuotta ryhmän perustamisen jälkeen. Mentaalisesti emme ole antaneet vos-rahoituksen vaikuttaa mitenkään. Kaikki valintamme perustuvat taiteelliseen missioon ja arvoihin. Toiminta-avustukset ovat alle puolet kokonaisbudjetista, loput katetaan omilla tuotoilla ja hankeavustuksilla. Tämän vuoden rahoituksesta puuttuu vielä yksi kolmasosa. Toiminnassa on koko ajan isot riskit.

Maarit Pyökäri: Tilanne Tampereen Työväen Teatterissa on samankaltainen.  En tiedä, miten rahoitamme loppuvuoden. Yli 12 miljoonan euron budjetista oman tuoton osuuden olisi oltava yli 5 miljoonaa eli 40–45 prosenttia. Tällaisella tulorakenteella teatteri pystyy maksamaan palkat 215 henkilötyövuoden edestä. Siitä noin 135 on talon omaa henkilökuntaa ja 70–80 vierailijaa. Rahapulassa vähennetään ensin vierailijoita.

Iiris Autio: Meillä liikkumavaraa antaa joustava rakenne, joka perustuu freelancereiden käyttöön ja kiinteän henkilökunnan pienuuteen. Tämä on paitsi taiteellinen ratkaisu myös ainoa tapa selvitä. Viime vuonna meillä oli palkkalistoilla 18 tanssijaa, joista kaksi kiinnitettynä. Taiteellisesti on perusteltua, että produktioita voidaan suunnitella niiden omista lähtökohdista käsin. Suunnittelemme ohjelmistoamme monen vuoden aikajänteellä, joten pystymme kiinnittämään freelancerit hyvissä ajoin. Seiniin ei ole investoitu. Järkevämpää on panostaa Tanssin talon kaltaiseen rakenteeseen.

Maarit Pyökäri: Suomen kiinteissä, kauan toimineissa teattereissa tilanne on päinvastoin. Kaikki oma henkilökunta on muotoutunut ja kiinnitetty taloihin ajan myötä. Tämän on oltava pohjana taiteelliselle suunnittelulle, minkä lisäksi voidaan käyttää vierailijoita. Se mahdollistaa taiteellisen suunnittelun ja erilaiset kokoonpanot useille näyttämöille ja edellyttää, että henkilökunta on riittävän laaja-alainen ja eri-ikäinen. Oman henkilökunnan kanssa voi luoda ensemble-henkeä ja kehittää asioita vaikkapa edellisen produktion pohjalta. Esimerkiksi Sirkku Peltolan työ TTT:ssa on ollut juuri tällaista.

Teatterirakennukset on tehty mahdollisimman täysipainoista teatterin tekemistä ajatellen, mutta hirveän usein seinät ja salien paikkaluku kuitenkin määrittävät ohjelmistoa.

Iiris Autio: Tero Saarisen perustaessa oman ryhmän lähtökohta oli, että Companyn kaltaisella taiteellisella profiililla on mahdotonta elää yksinomaan Suomessa. Vaikeaa se olisi vieläkin, onneksi ulkomaista kiinnostusta on riittänyt. Aito kysyntä tarkoittaa sitä, että ostaja on paitsi kiinnostunut myös valmis maksamaan kaikki kulut. Tuotantomme eivät ole halpoja.

Emme mieti kohderyhmiä ja markkinoita etukäteen. Työhön liittyy ammattimaisuus ja laadun varmistaminen kautta koko prosessin. Kansainvälinen kilpailu on kovaa. Kustannustehokkaan kiertueen rakentaminen vaatii osaamista. Yhtään ainutta teknistä tai muutakaan kämmiä ei voi mennä tekemään Pariisin Chaillot´n kaltaiseen teatteriin. Kilpailussa pärjääminen edellyttää taiteellisen laadun ohella myös valtavasti käytännön työtä. Tekniikalle ja rahtijärjestelyille on oltava varasysteemit, eikä esityksiä voi perua myöskään sairaustapauksen vuoksi.

Suomalaislaitosten rahavalitukselle ei kansainvälisestä perspektiivistä löydy katetta. Tuntuu melkein, että laitoksilla leikkauksia suurempi vaara on tulla rahoitetuksi kuoliaaksi. Monissa maissa, joissa kulttuurin julkinen rahoitus on vain murto-osa suomalaisesta, toimijoiden ammattimaisuuden aste on erittäin korkea – muutoin ei selvitä.

En usko, että kansainvälisessä katsanossa millekään laitokselle tekee hyvää saada 80–90 prosenttia rahoituksestaan julkisena tukena.

Maarit Pyökäri: Kaikissa teattereissa seurataan myyntiä päivittäin ja yritetään parantaa sitä. Kokonaisuus vain asettuu toisin, kun myytävää on usealla saralla paljon koko ajan. Esimerkiksi Työviksessä on myynnissä joka ilta 1 600 paikkaa, jos jokaisella näyttämöllä on esitys. Jok’ikistä kahden esityksen lauantaita kohden se tekee 3200 paikkaa. Siinä on paljon täytettävää.

Taidelähtöisen ajattelun suuressa kiinteässä teatterissa määrittävät yksityiset teokset ja kokonaisuus. Jos ensi-iltoja on 12-15 vuodessa, on selvää, että on etsittävä teoksen profiiliin sopivaa yleisöä. Teatteria ei ole olemassa an sich, vaan vain dialogissa yleisöönsä. Teosta valmistettaessa ei yleisöä voi kuitenkaan miettiä.

Iiris Autio: Suomalaiset taiteilijat ovat onnekkaita rahoituksen suhteen, mutta varoja voisi käyttää monella tavalla! Esimerkiksi Ranskassa uskalletaan tehdä muutoksia, jos asiat eivät toimi. Suomessa kulttuuripolitiikkaa ei koeta niin tärkeäksi, että kukaan lähtisi vakavissaan kyseenalaistamaan nykytilannetta. Pienetkin muutokset koetaan uhkana.

Onko Suomessa siis teatterisysteemi, jota voi verrata kunnallisiin terveyskeskuksiin, järjestelmään, jonka epäkohtia on yritetty korjata? Miten mitata taiteen laatua ja vaikuttavuutta?

Iiris Autio: Mitä jos järjestelmä ohjaakin teatterit tuottamaan ”lumelääkettä” aidon sijaan? Taloudellisuuden, tapahtumakertojen ja potilasmäärien mittaaminen ei auta, kun yhteiskunnan pitäisi varmistaa, että itse hoito on tehokasta.

Maarit Pyökäri: Ongelma on se, että teattereiden kehityksen mittatikkuna on pidetty kasvua. Kaikkea on mitattu kävijämäärillä. Kun yleisömäärä on kasvanut, on kasvatettu teatteria. Seuraavaksi on ollut pakko pitää katsojaluvut korkealla, jotta teatterin rahoitus varmistetaan. Tämän vuoksi ohjelmistot ovat viihteellistyneet: tehdään ohjelmistoa, jota ”meidän yleisömme haluaa”. Teatteria pyörittää markkinatalous eikä taide.

Kun työtahti on tauoton, on uuden luomisesta tulee vaikeaa. Keskisuuressa teatterissa näyttelijä tekee vuosittain neljä uutta roolia ja esittää niiden ohella vanhoja. Ei ole ihme, ettei se kiinnosta kaikkia teatterintekijöitä. Tämä vauhti yhdistettynä ”tätä yleisö haluaa” -ajatteluun synnyttää mitäänsanomatonta teatteria, josta instituutioita niin usein moititaan. Vapaan ryhmän ihminen voi usein valita työnsä.

Toisaalta haluan uskoa, että myös laitoksessa voi saada ideansa näkyviin. Suuren näyttämön volyymi ja nuoret teatterintekijät tulisi saada paremmin kohtaamaan toisensa. Valitsen ohjelmistoon mielenkiintoisia aiheita. Uskon, että jos teos kiinnostaa minua, se kiinnostaa myös muita. En voi tietää, mitä yleisö haluaa.

Iiris Autio: Suomessa ei uskalleta puhua taiteellisesta laadusta tuloksellisuuden arvioinnin yhteydessä. Laatuun liittyy myös teattereiden henkilökunnan uusiutuminen.

Maarit Pyökäri: Uusiutuminen on avainkysymys. Pahinta on, jos taiteellista laatua ja tehokkuutta ei edes tunnisteta. On paikkakuntia, joiden tiedotusvälineet haluavat ymmärtää teattereitaan ja suorastaan rakastavat niitä – mutta on myös kaupunkeja, joissa media on ottanut roolikseen kulttuurinihkeyden; kritiikki ymmärretään vain kielteisenä arvosteluna.

Kuntapäättäjätkin tuntevat teatteria huonosti. Edelleen kuulee kysyttävän, mitä teatterilaiset tekevät päivisin.

Iiris Autio: Suomessa voitaisiin kehittää määrällisten ja laadullisten kriteerien yhdistelmä. Selväjärkisin tapa olisi käyttää laadun arvioinnissa apuna vaihtuvia asiantuntijoita kuten yksityiset säätiöt ja taidetoimikunnatkin käyttävät. Arviointikriteereitä voisivat olla esimerkiksi kutsut koti- ja ulkomaisille festivaaleille, ohjelmiston kunnianhimoisuus sekä henkilökunnan koulutus ja ammatillinen taso. Pelkkiin numeerisiin mittareihin taiteellista laatua ei saa tiivistettyä.

Maarit Pyökäri: Laadun arviointi edellyttäisi avarakatseisuutta yli genrerajojen.

Lue Hanna Helavuoren haastattelu kokonaisuudessaan Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 4/2014.