Janet Pillai opettaa malesialaisia elämään rikkaasti monikulttuurisessa kaupunkiympäristössään. Taidetyöpajoissa ja yhteisöteatterissa kutominen, perinteinen lääketiede ja talonrakentamisen ovat myös tietoa ja taidetta, niitä ei eroteta muusta kulttuurista.”

Malesiassa Arts-Edsin kuvanveistotyöpajassa lapset rakensivat veistoksia harkoista ja sanomalehtipaperista. Kuva Goh Choon Ean.

Lue Lea ja Pekka Kantosen laaja katsaus oheisesta nettiversiosta.

Pohjois-Malesiassa sijaitsevan Penangin osavaltion pääkaupungissa, historiallisessa Georgetownissa, tuuli puhaltaa valtameren rannalta kiinalaisten korttelien kapeille kauppakujille. Se löytää keltakarmisesta ovesta sisään Arts-Edin toimistoon, jossa siro valkohiuksinen Janet Pillai, Arts-Edin perustaja ja johtaja, istuu tietokoneensa ääressä. Oven ja ikkunoiden kapeiden säleikköjen välistä suodattuva valo riittää valaisemaan vaaleansinisin ja vaaleanpunaisin aaltokuvioin maalatun huoneen ja aaltojen väliin liimatut kaaviot ja valokuvat, jotka esittelevät Arts-Edin toimintaa.

Arts-Ed on yhteisötaiteen keskus, joka toteuttaa eri taidemuotoja yhdistäviä kaupunkitaidetyöpajoja. Niiden tarkoituksena on saada lapset ja aikuiset tarkkailemaan ympäristöään ja arvostamaan Penangin monikulttuurista kulttuuriympäristöä: arkkitehtuuria, kaupustelua, perinneruokaa, seinämaalauksia ja -reliefejä, eri uskontojen jumalanpalveluksia, kulkueita, tansseja, ilotulituksia, leikkejä. Arts-Edin työpajojen tuloksena saattaa olla esimerkiksi opastettu kaupunkikierros, arkkitehtuuria esittelevä varjoteatteriesitys tai katukaupustelijoiden kanssa tehty tanssiesitys.

Vaikka Penangin Georgetown on yksi Unescon maailmanperintökohteista, vanhaa kaupunkikulttuuria katoaa jatkuvasti modernin tieltä ja ympäristö muuttuu yhä samanlaisemmaksi kuin maailman muissakin kaupungeissa, maanosasta riippumatta. Arts-Ed on kuitenkin onnistunut vakuuttamaan kaupunkilaisia siitä, että perinteisen arkkitehtuurin ylläpitäminen on taloudellisesti kannattavaa ja että lähiön kerrostalojen asukkaat voivat itse järjestää roskien kierrätyksen. Taidemuodoista yhteisöteatteri on Pillaille läheisin, mutta Arts-Edissä on mukana myös muiden taidealojen ammattilaisia.

Kaikki Arts-Edin kaupunkitaideprojektit ja työpajat alkavat kulttuurin kartoittamisella. Osallistujat – olivatpa he sitten lapsia tai aikuisia – lähtevät kaduille, haastattelevat ihmisiä heidän työtavoistaan, tekevät muistiinpanoja, ottavat valokuvia, piirtävät ihmisten jokapäiväisiä reittejä. Kartoittaminen on perustutkimusta siitä, miten yhteisö toimii. Siinä otetaan huomioon ihmisten jokapäiväiset reitit ja tavat, heidän valmistamansa ja käyttämänsä esineet, kulttuurielämä ja talouselämä:

”Kartoitamme yksityiskohtaisesti koko sen alueen, jossa työskentelemme. Käytämme valokuvia arkkitehtuurista, haastatteluja, monia erilaisia menetelmiä, jotta saisimme tietoa asukkaista: kuka asuu missäkin talossa, millaista kauppaa hän käy, millaisia tapoja yhteisössä on. Me taiteilijat olemme ulkopuolisia. Kun aloimme kartoittamisen, huomasimme pian, että siinä ei ole mieltä ellei yhteisö tee sitä itse. Mutta koska Penangin keskustassa asuva yhteisö on kauppaa käyvä yhteisö, ihmiset työskentelevät ahkerasti ja ovat kiireisiä. Talous kiinnostaa heitä enemmän kuin kulttuuri. Heitä ei ole helppo suostutella mukaan kartoitukseen, elleivät he oivalla, että kulttuurista on heille hyötyä myös talouden kannalta. Luovaa taloutta ei vielä täällä oikein ymmärretä.”

Kartoittamistyön jälkeen taideprojektin osallistujat yleensä jakaantuvat työryhmiin kiinnostuksensa mukaan. Esimerkiksi eräässä lähiössä tanssityöryhmä teki tanssiesitystä varten kaupustelijoiden liikkeisiin perustuvan koreografian, puvustusryhmä valmisti pukuja kierrätysmateriaaleista, kuvanveistoryhmä valmisti jätepaperiveistoksia ja musiikkiryhmä harjoitteli rummutusta. Hauskinta oli, että eri kulttuuriset ja kielelliset ryhmät työskentelivät yhdessä.

Malesian tärkeimmät väestöryhmät ovat malajit, kiinalaiset ja intialaiset. Yhteiset teatteriharjoitukset ovat rohkaisseet lapsia tutustumaan muihinkin lapsiin yli kieli- ja kulttuurirajojen. Eri ryhmillä on paljon yhteistä tietoa kulttuurista, vaikka kaikilla ryhmillä on myös omaa kulttuuriaan. Ennen taideprojektia alueen lapset viettivät päivänsä sisällä, koska vanhemmat pelkäsivät toisiin kulttuurisiin ryhmiin kuuluvien lasten kiusaavan omaa pienokaistaan.

”Kutsumme populaarikulttuuriksi sitä kulttuuria, mitä ihmiset näillä alueilla harjoittavat. Emme halua tuoda yhteisöihin akateemista nykytaidetta. Jos yhteisössä on festivaaleja, me käytämme festivaaleja. Jos siellä on tanssia, me käytämme juuri sitä tanssia, mitä yhteisössä tanssitaan. Jos siellä on tietynlaisia tarinoita, me käytämme niitä.”

Pillai on pitkän teatteriuransa aikana oppinut ja opettanut monenlaisia yhteisötaiteen ja -teatterin työtapoja ja menetelmiä. Kolmen vuosikymmenen aikana yhteisöllisten ryhmien tavoitteet ovat Malesiassa ja koko Kaakkois-Aasiassa muuttuneet. 1970-luvulla ja 1980-luvulla taiteilijat pyrkivät sosiaalisiin tavoitteisiin. He ajoivat kulttuurin keinoin ihmisoikeuksia ja lasten oikeuksien toteutumista. Ilmaisunsa kehittämiseksi ryhmät yhdistivät Bertolt Brechtin ja yhteisöteatterin kehittäjän Augusto Boalin tekniikoita kulttuurihistorioitsija Lev Vygotskin peliteorioihin ja kehityspsykologi Jean Piagetin sekä psykoanalyytikko Donald W. Winnicotin teorioihin lapsen kehityksestä. Nykyisin eri teoriat yhdistetään näkemykseen ”totaalisesta teatterista”, joka luo kokonaisvaltaista ilmaisua tanssin, kuvanveiston, sarjakuvanpiirtämisen ja kansankulttuurin pohjalta. Kulttuurin monimuotoisuus on tavoite sinänsä.

”Aikaisemmat taiteilijakollektiivit käyttivät kulttuurin muotoja työkalunaan, mutta nykyisissä kollektiiveissa ajatellaan, että kulttuurin muodot sisältävät perinteistä tietoa. Tämä muutos on ollut Aasiassa hyvin merkittävä. Tunnemme, että olemme kadottamassa lääketiedettämme, olemme kadottamassa tiedon siitä, miten huolehdimme luonnonvaroistamme, kuten vesistöistämme ja metalleistamme. Nykyiset kulttuuriset kollektiivit pyrkivät käyttämään perinteistä kulttuuria ja kehittämään sitä tietona, ei niinkään taiteena tai välineenä johonkin. Me ymmärrämme esimerkiksi kutomisen tai talonrakentamisen tiedoksi ja taiteeksi, me emme erota taidetta kulttuurista. Suurissa kaupungeissa taide ja kulttuuri ovat erillisiä, koska niissä ei enää harjoiteta perinteisiä taidemuotoja, mutta Penangin kaltaisissa pienissä kaupungeissa täällä Malesiassa ja Thaimaassa, jossa meillä on yhteistyökumppaneita, me emme erottele niitä toisistaan. Taide ja kulttuuri ovat yhtä.

Pillai on eri taiteilijaryhmien kanssa osallistunut useisiin tutkimusprojekteihin ja kirjojen kirjoittamiseen. Arts-Ed on julkaissut muun muassa kirjan, jossa kulttuurin kartoittamisen menetelmää opastetaan yksityiskohtaisesti. 1980-luvulla Pillai osallistui tutkimusprojektiin, jossa taidetta käytettiin malesialaisten ja ruotsalaisten lasten ja nuorten ongelmien ratkaisemiseen. Arts-Ed ja muut ryhmät, joissa Pillai on ollut mukana, eivät kaihda vaikeidenkaan aiheiden käsittelyä. Esimerkiksi Young Theatre Penang on esityksissään käsitellyt muun muassa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.

Thaimaalainen Makhampom Foundation on työskennellyt maahan saapuneiden pakolaisten kanssa ja soveltanut kulttuurisen kartoittamisen menetelmää traumatisoituneiden ihmisten kotouttamiseen ja uudelleenasuttamiseen. Aluksi lähtömaan kylistä piirrettiin karttoja, joihin merkittiin ihmisten arkielämän toimia ja reittejä. Kaikki piirsivät oman talonsa kartalle. Seuraavaksi käsiteltiin pakoon lähtemisen prosessi: väkivalta ja traumaattiset tapahtumat merkittiin myös kartalle.

”Thaimaassa pakolaisleireillä pakolaiset neuvottelevat alueen hallinnon kanssa siitä, kuka antaisi heille uuden maapalan uudessa maassa. Kaikki ihmiset tulevat yhteen paikkaan ja he käyttävät kaikkea maassa olevaa, tikkuja, kiviä ja roskia, ja tekevän niistä kartan. Sitä kutsutaan kotimaan kartaksi. Isät, äidit ja lapset suunnittelevat kartan maahan: tähän laitetaan koulu ja tähän haluamme viljelymaat ja asuintalot. Arkkitehti ottaa valokuvan kartasta ja sen perusteella alueen arkkitehtuuri suunnitellaan.

”Joskus pakolaiset kertovat myös tarinansa kartan ja esineiden avulla. He näyttävät, kuinka he pakenivat veneellä tai juosten, kuinka he piileksivät puiden takana. He näyttävät tapahtumat kartalla, miten he tulivat uuteen kotimaahansa. He muistelevat, mitä tapahtui, kun he jättivät kotimaansa: missä heidän vanhempansa tapettiin, missä oli turvallinen alue, missä oli pommeja, missä oli sotatoimia. Lapset käyttävät kertomiseen pieniä kortteja tai symboleja. He tekevät asetta esittävän symbolin joka näyttää, missä kohden ihmisiä tapettiin. He piirtävät kortteja ja asettelevat ne kartalle. Ne ovat pieniä, lasten itse piirtämiä merkkejä.”

Traumaattisista kokemuksista kerrotan toteavasti, kuin ohimennen, eikä muistoihin liittyviä tunteita käsitelty tarkkaan. Lähtömaan kylien valtasuhteita käsitellään draaman keinoin. Kun kaikki ovat saaneet tarinansa päätökseen, sitä reflektoidaan yhdessä ja siitä voidaan tehdä konfliktista kertova teatteriesitys, jossa kaikilla on oma roolinsa.

”Esitystä varten jaetaan rooleja: sinä saat olla sotilas, sinä se, joka tappoi minun äitini. He tekevät näytelmän leikkinä. He eivät itse asiassa hahmota, että he kertovat uudelleen oman tarinansa. Jos me näyttelisimme kaiken vakavasti, se muistuttaisi liikaa terapiaa. Joskus piirrämme aikajanoja ja merkitsemme niihin, mitä ihmiset ovat kokeneet esimerkiksi viiden viimeisen vuoden aikana. Haluamme, että he näkevät oman matkansa siitä lähtien, kun heistä tuli pakolaisia, me haluamme heidän näyttävän, mitä he ovat kokeneet ja piirtävän sen paperille tai maahan, niin että mitään ei jätetä pois. Joskus tarinoihin tulee mukaan sellaista, mitä he eivät ole halunneet muistaa. Kun se on kerrottu ja piirretty, sen voi jättää taakseen. Se on jo kerrottu ja eletty läpi.”

Näytelmässä ihmiset ottavat erilaisia rooleja ja roolihahmot käyttivät valtaa tosiinsa. Myöhemmin roolihahmoista keskustellaan: miltä tuntui käskeä ja käyttää valtaa, miltä tuntuu totella. Lopuksi ihmiset suunnittelevat itselleen uusia asuinalueita ja pohtivat uuden kotimaansa sosiaalisia tilanteita: miten suunnittelemme elämän niin, että väkivaltaiset kokemukset eivät toistu.

”Seuraavaksi pakolaiset valitsevat käsiteltäviä kysymyksiä, kysymyksiä vallasta tai väkivallasta. Mutta väkivaltaa ei voi käsitellä suoraan, meillä on sitä varten erityisiä leikkejä, joissa tulee esiin valtaa ja väkivaltaa. Ihmiset leikkivät leikin ja keskustelevat jälkikäteen, miltä se tuntui. Esimerkiksi jos sinä olet mahtava hallitsija ja sinä seuraat hallitsijaa. Me emme puhu siitä, mitä tapahtui todellisessa elämässä, van puhumme leikistä. Miltä tuntui seurata hallitsijaa? Miltä hallitsijasta tuntui käyttää valtaa? Emme puhu lainkaan heidän elämänsä tapahtumista. Me jätämme prosessin sen varaan, että pakolaiset itse pohtivat leikin yhteyksiä omaan menneisyyteensä ja tulevaisuuteensa. Me haluamme, että he tuntevat vallantunnetta leikissä, niin heillä ei ole tarvetta käydä samaa kokemusta läpi todellisessa elämässä. Keskustelemme siitä, miltä tuntuu luottaa johonkin ihmiseen ja millaista on olla johtaja. Millaisia johtajia he haluavat? Miten valta jaetaan? Millainen on demokraattinen johtaja ja millainen on diktaattori? Kaikki tämä valmistaa heitä asumaan uudessa asuinpaikassaan.

Kirjoittajat ovat kuvataiteilijoita ja tutkijoita.