Maa on kuiva, potkun jälkeen pöly täyttää ilman, sekoittuu omenankukkien tuoksuun pallon kimmotessa seinästä takaisin jalkoihini. Kesäloma on alkanut, ikuisuus odottaa minua: metsät ja meri, korkealla kaartuva lempeä taivas. Olen kahdeksan, ja minulla on vankkumaton usko elämään, siihen että se kantaa, ei koskaan petä.
Sitten yksi lause lyö särön olemassaoloni juureen: ”Missä sinä haluat olla, kun maailma loppuu?”
Kaksi Jehovan todistajaa saattaa minut kasa lehtisiä kädessäni ensimmäiseen eksistentiaalikriisiini. Lomalla lähinnä itken, ja vaikka vanhempani hankkivat meille lapinkoiran helpottaakseen ahdistustani, koulujen alkaessa olen muuttunut – lihonut ja vetäytynyt kuoreeni. Päättänyt sulkea jumalan, pelastuksen, ja muun sellaisen pois elämästäni.
Aion kirjoittaa tämän sarjan viimeisen kolumnini jumalasta. Jostain syystä, tahtomattani, olen tänä keväänä ajatellut paljon jumalaa.
Päivät kulkevat kuin pikajunat ottamatta minua kyytiin, eivätkä hajanaiset mietteet tahdo jalostua tekstiksi. Jumala – tunnen itseni riittämättömäksi sanomaan mitään niin ikuisesta, kulttuurisesti perustavasta asiasta. Muutenkin olen suvannossa, viikkojeni yllä roikkuu hahmoton tummuus. Todellisuus repeilee, varsinkin öisin – kuka todella olen, miksi olen, mitä minä täällä teen. Tuntuu kuin aika hakkaisi naamaani nuoruuteni kuolleella kalalla, tyhjyys kuiskii nurkissa, loppu siintää.
Viimeisetkin kauppavapaat elämänalueet taittuvat markkinoiden alle. Uskonto kaventuu tapaperinteiksi, alennusmyyntien merkkituliksi. Henkisyydestä on tullut joogayritysten hallinnoimaa, jumala ja usko ovat niin tylsistyttäviä käsitteitä yliviihteellisyyden aikakautena, että saavat useimmat etsimään Spotifystä norjalaista saatananpalvontaheviä. Eikö nykyihminen – minä – juuri tarvitsisi jumalaa?
Mutta jumala on minulle niin vieras. Enkä ole päivittänyt mielikuviani hänestä sitten valkohapsiherra-kuvaston. Ehkä olisi aika.
Entä tiede, alkuräjähdys, solut, ynnä muu? Ehkä jumalaa ei tarvitse todistaa olevaksi, jotta häneen uskoisi, entä jos nimenomaan usko merkitsee? Se, että usko on itsessään totta, että luottaa tulevansa kannatelluksi. Rakastaa lähimmäistä, kykenee myötäelämään.
Silti tuntuu vaikealta alkaa uskoa johonkin, mitä on koko elämänsä epäillyt.
Pääsiäisenä Vencen kylän vanhassa kirkossa lähellä Nizzaa kadehdin vauvoja, joiden valokuvat on liimattu kasteallasta reunustavalle seinälle Chagallin mosaiikkityön viereen. Jopa Jehovan todistajien vakaumus tuntuu kadehdittavalta. Ehkä olen väsynyt tai tulossa hulluksi, mutta silti: Vaikka olen ex-kommari–ateistivanhempien kasvattama, enkö lapsena ollutkin yhteydessä johonkin, mikä voisi olla jumala?
Ehkä kyse on pelkistämisestä, paluusta. Suuntautumisesta ulospäin, pois omanapaisesta maineen ja kunnian tavoittelusta. Olemassaolon kunnioittamisesta. Luonnosta.
Kirjallisuudesta löydän reittejä ja monenlaisia suhteita jumalaan. Torgny Lindgren Muistissa-teoksessaan sivuaa asiaa rauhoittavalla, nasevalla tavalla, Hannu-Pekka Björkmanin viisaat kirjoitukset ohjaavat vuosisatojen jumalaan ja uskontoon liittyvän sivistyksen ja taiteen pariin, ja viimeistään Tommy Hellsten ja Marcus Aurelius varmistavat minut pohdiskelujeni ja etsintäni mielekkyydestä.
Muutama vuosi tuon synkän kesän jälkeen kulkeuduin nuorisoteatteriin. Alun kauhun jälkeen aloin uudestaan aueta. Lavalla sain mennä rikki, näyttää sieluni herkimmät sopukat, asettua muiden armoille. Uskoa itseeni kokonaisena, katsoa maailmaa ja ihmistä avoimesti, kiinnostuneena. Torstai-illat, jolloin kokoonnuimme, olivat niin täynnä iloa, että pakahduin onnesta. Tunsin pelastuneeni.
En tiedä, tulenko koskaan todella löytämään jumalaa, mutta toivon, että odottaessani saan tehdä teatteria. Sen parissa olen eniten tullut miettineeksi elämää, jumalaa ihmisessä. Ja ehkä jumalani on siellä, minne katson keskittyen, sydän täynnä.
Teatteri on minulle olemassaolon ihmeestä haltioitumista, sen äärelle pysähtymistä ja sen vaalimista. Rakkautta. Sitä, että ikuisuus on tässä, meidän välissämme, monimuotoisena ja ennalta-arvaamattomana.
Jussi Nikkilä
näyttelijä ja ohjaaja
