Vuoden 1990 helmikuu. Seisomme jonottamassa Moskovan ensimmäiseen McDonaldsiin. Kaupunki ympärillä on suuri, minun on nälkä ja vilu. Alan itkeä. Hoitajani Olja, ihana keltahampainen nainen, nauraa kaiken ymmärtävään venäläiseen tapaansa ja ottaa minut syliinsä. Hengitän syvään suurelta maailmalta tuoksuvaa hajuvettä. Pian sisällä lämpimässä ravintolassa kyyneleet kuivuvat poskilleni, ja saan eteeni ensimmäisen Bic Mac™ -ateriani. Ulkona sataa lunta ja katulamput syttyvät, on kaunista.

Ala-asteella meillä oli kerho. Sekoitimme ystävieni kanssa leikkimökissä laimeaa mehua, ja myimme ylihintaan naapureille päästäksemme herkuttelemaan Itiksen Mäkkiin. Järjestimme synttärijuhlia siellä. Voi sitä iloa.

Moni lapsuuteni turvaan ja yhdessäoloon liittyvistä muistoista on kelta-punainen. Vaikka vanhempani hiljaisesti vastustivat pikaruokaa, eivät he mahtaneet mitään toista biljoonaa dollaria vuosittain käyttävälle mainonnalle; taivaani oli keltaisten kaarien alla.

Totuin saamaan kaiken nopeasti ja helposti. Minusta kasvoi McDonalds-lapsi.

Jos minulla on nälkä, haluan sapuskaa heti. En pidä odottamisesta. Vintissä pimenee jos Alepassa on pitkä jono, eikä myyjä hymyile niin kuin asiakaspalvelijan kuuluu (toisaalta pakotetuista hymyistä jää hämmentynyt olo). Bussin odottaminen on kidutusta. Päiväni kulun tulee olla ennustettava. Haluan mahdollisimman mukavan ja hyvän päivän mahdollisimman vähällä vaivalla. Vapaa-ajan ja lomien on kuljettava suunnitelmien mukaan. Yllätykset ahdistavat, muistuttavat elämän arvaamattomuudesta ja kuolemasta.

Se, että yhteiskunta on ”mcdonaldisoitunut” – kuten sosiologi George Ritzer kirjoitti kirjassaan The McDonaldization of Society jo vuonna 1993 – huolestuttaa minua vähemmän kuin se, että olen itsekin sisäistänyt ennakoivan, nopeutta, tehokkuutta, vaivattomuutta sekä ennalta arvattavuutta korostavan tavan elää. Juuri minun pitäisi olla hereillä ja hetkessä, tiedostava taiteilija! Velvollisuuteni olisi pyristellä irti laskelmoivasta, teollisesta katsantotavasta. Jos Bic Mac™ ei olisi niin hyvää, sylkisin suuni tyhjäksi parkkipaikalle ja vastoin yleistä valitsisin toisin, edes ajatuksissani.

Joidenkin teattereiden mainoslehtisiin on ilmestynyt erilaisia symboleita esitysten alla, esimerkiksi hymiö, jos esitys on hauska, D tarkoittaa draamaa, särkynyt sydän kertoo jutun sisältävän ihmissuhteita ja niin edespäin, vähän niin kuin pakkausselosteessa. Katsoja tietää mitä menee katsomaan, saa mitä tilaa.

TV:n ja elokuvan puolella käsikirjoitukset hiotaan samoja kaavoja noudattaviksi, omaperäisyys tingitään minimiin. Amerikkalaiset mallit kopioidaan kuin piirakkareseptit Aristoteleen nimissä. Katsoja saa sitä, mihin on tottunut, totutettu.

Eikö edes teatterin pitäisi olla vapaa tällaisesta? Villi, ennustamaton ja rosoinen. Sen pitäisi kutsua yllättymään. Se on perustaltaan ennalta-arvaamaton, se on läsnä, se elää villeistä unista, vapaudesta ja anarkiasta.

Mcdonaldsit ja starbucksit ovat lopulta vain sämpylöitä, halpoja pihvejä ja keskinkertaista kahvia, mutta ajatusmaailma niiden takana edustaa ihmisyydestä ja elämän perusluonteesta luopumista. Teatteri taas parhaimmillaan huutaa palkeensa rikki elämän ja ihmisen puolesta hyväksyessään olevansa ainutkertainen, nousuveden mukana hajoava hiekkapatsas. Siinä saattaakin olla yksi syy teatterin vaikeuksiin tässä ajassa: sitä ei voi ”mcdonaldisoida” vaikka kuinka yrittäisi.

Kilometrien jonot hampurilaisravintolaan ennakoivat Neuvostoliiton kaatumista vuotta myöhemmin. Olja muutti New Yorkiin, ja kun vuonna 2000 tapasimme Queensissä, hajuvesi oli toinen, hampaat valkaistu ja nauru poissa. Moskovassa kortteliravintolat katosivat, Coca-Cola® korvasi sen makean juoman, jota sai ilmaiseksi omaan mukiin puistojen hanoista.

Vaikka en järkiperäisesti voi kaivata 80-luvun Neuvostoliittoa, tunnen oloni haikeaksi. Kun viimeksi kävin Moskovassa, minun oli vaikea löytää lapsuuteni kaupunkia, mutta ensimmäisen McDonaldsin näin. Sekin oli tavallaan nostalgista, mutta kokemuksena kasvoton: aivan samanlainen kuin kaikki muutkin McDonaldsit kaikkialla maailmassa.

Jussi Nikkilä

näyttelijä ja ohjaaja