Nykynukketeatteri elää moninaisempana kuin koskaan. Se lainaa estoitta muista taiteista – ja samalla sulautuu niihin.

”Nykyisissä nukketeatteriesityksissä oleellista ei ole tietyn tyylin tai tekniikan käyttäminen. Ei ryhdytä tekemään marionettiteatteria tai esitystä käsinukeille, vaan tekniikka määräytyy esityksen ja sisällön mukaan”, pohtii jokin aika sitten Prahasta takaisin Helsinkiin muuttanut nukketeatteriohjaaja Linnea Happonen.

Pitkään Tsekinmaassa asunut Happonen on opiskellut Prahassa nukketeatteria ja fyysistä teatteria sekä non-verbaalista teatteria Kööpenhaminassa. Hän näkee paljon eurooppalaista nukketeatteria kiertueilla ja festivaaleilla.

”Monissa maissa on kaipuu tehdä omaa esityskieltä, kokeilla ja rikkoa rajoja. Mutta Prahassa harva haluaa uudistaa tai rikkoa mitään. Taso on siellä paljon alempana kun luulin. Ehkä ainoa ryhmä, joka sekoittaa eri tapoja, on jo 20 vuotta toiminut Buchty & Loutky. Tosi hyvää marionettiteatteriakin näkee Prahassa nykyään harvoin”, Happonen harmittelee.

Happosta kiehtovat illuusiot ja yllätyksellisyys, joita on esimerkiksi ranskalaisen Philippe Gentyn teoksissa. Virkistävällä tavalla lajinylityksiä ovat tehneet muun muassa hollantilainen Duda Paiva Company sekä Suomessakin monesti vieraillut pietarilainen Insinööriteatteri Akhe, jonka kanssa Happonen on tehnyt yhteistyötä.

Happonen itse toimii ohjaajana vuonna 2001 perustetussa tsekkiläisessä Krepsko-ryhmässä. Krepskon esityksissä käytetään usein erilaisia marionettisovelluksia, mutta myös naamioita, sauvanukkeja, esineitä, fyysistä teatteria, sirkusta.

”Mikään, mitä Krepskossa teemme, ei ole pelkkää nukketeatteria. Mietimme joka esityksen kohdalla erikseen, miten illuusion saa toimimaan.”

Esimerkiksi palkitussa Dronte etc -esityksessä aidon näköistä Dodo-lintua animoidaan pienin liikkein sen alla olevasta laatikosta, johon linnusta johtaa lankoja.

”Vähän kuin soittaisi pianoa. Olisiko se sitten marionettisovellus? Vai mekaaninen nukke? Vaikka olen opiskellut nukketeatterin teoriaa, minulla ei ole sanoja tekniikoille, joita käytämme.”

Lue Silja Ylitalon artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 3/2014.