Kaspar Hauser –esityksen käsikirjoittajana teatteriin astunut tanssiva graafikko on nimetty Y-sukupoven ääneksi. Onko hän sitä?

Johannes Ekholmilla on ollut tapana kirjoittaa ansioluetteloonsa itsestään jotain yleistä. Kuten vaikkapa ”urheilen”.

Kuva Jussi Hellsten.

Koulutukseltaan Ekholm, 30, on graafinen suunnittelija. Kun hän alkoi tehdä kaupallisia kuvituksia asiakkailleen, kaikki kuvallinen kuoli hänelle itselleen.

”Aloin ajatella, ettei mikään typografinen juliste koskaan ole saanut ihmistä purskahtamaan itkuun. Liike-elämän lait alkoivat olla liian suuressa ristiriidassa omien arvojeni kanssa.”

Filosofinen pohdiskelu ja taide kutsuivat. Ekholm käsikirjoitti yhdessä ohjaaja Akse Petterssonin ja Q-teatterin näyttelijöiden kanssa Q:n tämän kevään Tapauksen, sukupolviesitys Kaspar Hauserin.

Ekholmin tänä vuonna toimittamassa, Designmuseon Don´t shoot the messenger -näyttelyyn laaditussa keskustelukirjassa Graafinen suunnittelu: Käytännöt, tekniikat, strategiat sekä Kaspar Hauser -esityksessä on molemmissa vahvasti esikoisteosten tunnelma.

Kirjaa ja Q-teatterin esitystä edelsi romahdus, entisestä elämäntyylistä ja työstä irtautuminen sekä parisuhteen päättyminen. Ekholm päätyi suunnittelemaan ensimmäistä teatteriesitystään vuosi sitten. Tällä hetkellä hän harjoittelee Zodiakissa miesten tanssiryhmässä.

Miten tehdä henkilökuva ihmisestä, joka ei usko pysyvään identiteettiin?

Tapaan Ekholmin Kaapelitehtaan Hima & Sali -ravintolassa, ja oikeaoppisesti kuuluisi aluksi vähän luonnehtia hänen ulkonäköään, olemustaan, kenties vaatteita.

Niin kai kuuluisi.

Mutta kun on lukenut Graafinen suunnittelu-kirjasta Ekholmin analyysin omista vaatevalinnoistaan, ei kuvailuun millään kykene. Ekholm kirjoittaa näin:

”Mä väitin, että mä sovellan tällasta ´siviilikyttäasua´, koska tää maastotakki–värikkäät-lenkkarit-kombo on vaan kaikista tyypillisin ja kliseisin hipsterivaatetus mitä voi kuvitella, eli tavallaan näkymättömyysasu, mä pukeudun puhtaaseen ’trooppiin’, eli mä oon poistanut siitä sen haaveen olla autenttinen(…) Just tässä kaikessa selittelyssä on se paradoksi, että mä yritän livistää siitä nimenomaisesta tilanteesta, eli että mun selitykset itsessään on se työkalu, millä mä nostan itteni hiuksista, ja saavutan jonkunlaisen ´aitouden epäaitoudessa´ -kokemuksen…”

Ekholm kertoo nyt, että Graafinen suunnittelu -kirjan julkaisemisen jälkeen hän päätti kasvattaa kirjailijaparran. Hän elää mielestään koko ajan identiteettileikissä, jossa on kyse keskenään samanarvoisten kuvien vaihtamisesta. Joitain minää koossa pitäviä palikoita silti löytyy, kuten pitkään kytenyt haave kirjoittamisesta.

Ekholm on helsinkiläinen, omien sanojensa mukaan ”köyhästä” ruotsinkielisestä perheestä. Äiti on sairaanhoitaja-psykologi, isä opettaja.

Teini-iästä tähän päivään saakka Ekholm on lukenut Saarikoskea, James Joycea ja Brett Easton Ellisiä. Hän tunnustaa ajatelleensa, että selkeän tarinan kertominen ja solipsistisen, omaa näkökulmaansa korostavan minäkertojan luominen on oikea tapa kirjoittaa. Täytyi vain saada oma päiväkirja kuuluisuuksien muottiin, ja niin olisi romaani valmis. Yhden päiväkirjaromaanin hän ehtikin julkaista omakustanteena, mutta sen pidemmälle projekti ei edennyt.

”Olen ollut todella pitkään jumissa modernistisissa mieskirjailijoissa, joiden ainoa tarve kiteytyy itsensä maalaamiseen kokonaisina tai sankarillisina.”

Filosofisten tekstien ja ennen kaikkea sukupuoliteoreetikko Judith Butlerin Hankalan sukupuolen lukeminen auttoivat vapautumaan umpinaisen tekijyyden ansasta.

”En osaa kuvitella tarpeeksi hyvin toisia subjektiivisuuksia. Sen takia innostuin Graafinen suunnittelu -haastattelukirjastakin. Aloin litterointien perusteella hahmottaa kaikenlaista, mitä en keskustelutilanteessa tajunnut.”

Keskustelukirja luotaa paitsi graafisen suunnittelun ja designin nykytilaa myös nykypäivän luovan luokan ajatusmaailmaa. Monet haastateltavat sätkivät ironiansa verkossa ja haikailevat mielekkyyttä omaan työhönsä. Jatkuva kilpailu ja itsensä korostaminen vievät elämästä ilon (…)

Lue koko Maria Säkön juttu Teatteri&Tanssin+Sirkus-lehden numerosta 3/20014.

Etusivun kuva Jussi Hellsten.