Glims&Gloms dance companya johtavat koreografit Tuomo Railo ja Simo Heiskanen viettivät New Yorkissa useamman viikon helmikuussa ja seurasivat tiiviisti kaupungin esitystarjontaa. Tuomo Railo piti päiväkirjaa näkemistään Broadway Off ja Off Off Broadway -esityksistä.


Ke 12.2. MATILDA, Sam S. Shubert Theatre

Ensimmäisenä päivänä Broadway-ohjelmassamme oli Roald Dahlin tarinaan perustuva ja Tim Minchinin säveltämä kokoperheen musikaali Matilda. Dahl kertoo tarinan välkystä Matilda-tytöstä, joka rakastaa kirjoja ja osaa kertoa jännittäviä juttuja. Matildan vanhemmat eivät tytön lahjakkuutta arvosta: Isä puhuttelee tytärtään pojaksi, eikä äiti ollut edes tiedostanut olleensa raskaana ennen kuin Matilda syntyi. Matildan opettaja huomaa Matildan lahjakkuuden heti tämän kohdattuaan ja kannustaa tyttöä eteenpäin elämässään.

Esitys tapahtuu pitkälti koulussa, joten suuri osa rooleista on Matildan luokkatovereita.

Lapsiesiintyjät olivat huikeita, heiltä sujui replikointi, laulu ja tanssi täsmällisesti ja kirkkaasti. Esityksen visualisointi oli levottoman tekopirteä, ja välillä vitsailtiin turhan alleviivatusti, mutta laulunumerot olivat intensiivisiä ja musikaalimaiset paisutukset syntyivät pakottomasti. Matildan roolissa vuorottelee neljä tyttöä. Parvelta oli mahdotonta arvioida, näimmekö Paige Bradyn, Gabriella Pizzolon, Ribley Sobon vai Ava Ulloan esiintyvän. Kuka se heistä olikin, oli hän varsin vakuuttava roolissaan.

Meillä oli aikamoisia vaikeuksia pysytellä esityksen aikana kärryillä, vitsit tuntuivat menevän usein vähän ohi. Vastoin tahtoamme tulimme nuokkuneeksi epämukavilla penkeillämme – Suomessahan oli jo aamuyö, ja matkustuspäivän jälkeen aikaisin nukkumaan mentyämme olimme heränneet aamulla neljältä New Yorkin aikaa.

To 13.2. PIPPIN, The Music Box

Kuvassa Anthony Wayne, Patina Miller ja Andrew Fitch.

Torstai-iltana näimme huikean remake-tuotannon musikaalista Pippin The Music Boxissa, Broadwayllä. Pippin kantaesitettiin vuonna 1972, jolloin sen ohjasi ja koreografioi Bob Fosse. Esitys oli 70-luvulla suuri hitti, se esitettiin tuolloin liki 2000 kertaa. ”Pippinin paluu” tuli ensi-iltaan vuosi sitten. Pop-tyylisen musikaalin säveltäjä Stephen Schwartz on sittemmin säveltänyt nyt jo kymmenen vuotta Broadwaylla pyörineen enemmän rock-henkisen Wicked-musikaalin.

Aivan alkuperäisen tai Wickedin kaltaista hittiä ”Pippinin paluusta” ei näytä tulevan: Music Boxin parvella, josta Simon kanssa esitystä seurasimme, oli paljon tilaa. Sääli, sillä Pippin on mielestäni monella tapaa Wickediä kiehtovampi esitys.

Esitys kertoo allegorisesti Pippin-prinssistä, oppineesta nuoresta kruununprinssistä, joka haluaa tehdä jotain merkityksellistä elämänsä aikana. (Pippin-nimi viitannee Pipin Pieneen, Frankkien kuninkaaseen, joka eli vuosina 714-768 jKr.) Juuri yliopistosta valmistunut Pippin haluaa auttaa isäänsä, kuningasta, sodassa mutta sotiminen alkaa pian tympiä sivistynyttä Pippiniä. Sodasta palaava Pippin tapaa isoäitinsä, joka yrittää opettaa Pippinille hetkessä elämisen taitoa.

Seuraavaksi Pippinille esitelläänkin lihan ilot Chet Walkerin varsin näyttävän koreografian kautta. Walker on tuunannut askeleensa muistuttamaan Broadwayn yhä rakastaman Bob Fossen tyyliä, ja yleisö saa haukkoa henkeään eroottisen akrobatian täyttäessä lavan kaikki kolme ulottuvuutta.

Seksikään ei kauaa Pippiniä tyydytä, sillä hän haluaa tehdä elämässään jotain merkittävämpää. Hän tiedostaa isänsä uskonnon varjolla harjoittaman alamaisten sorron. Pippinistä tulee isänsä poliittinen vastustaja, eikä hän näe muuta keinoa sorron lopettamiseksi kuin isänsä murhaamisen. Isä, joka ei juuri ole kiinnittänyt poikaansa huomiota, yllättyy pojan aikeista eikä edes puolustaudu, kun tämä iskee tikarin hänen rintaansa.

Pippin kruunataan kuninkaaksi, mutta poliittisten uudistusten tekeminen sotivassa valtakunnassa osoittautuu vaikeaksi, ja Pippin alkaa katua isänsä murhaa ja vallan anastusta. Esityksessä Pippinin oppaana toimiva seremoniamestari (huikea Patina Miller) antaa Pippinille mahdollisuuden palauttaa kuollut kuningas henkiin, ja tämän peruutustempun jälkeen Pippin pakenee masentuneena maaseudulle.

Kuvassa Terrence Mann ja Joan Marcus.

Pippinin löytää pelloltaan leskeksi jäänyt maatalon emäntä, nuoren pojan äiti Catherine, joka kärsivällisesti ja psykologista tajuaan hyödyntäen palauttaa Pippinin elämänhalun. Pippin rakastuu Catherineen, mikä on vastoin esityksen seremoniamestarin suunnitelmia, ja esityksen sirkusleikki ajautuu kriisiin. Pippiniltä odotetaan esityksen huipentavaa surmahyppyä palavaan pataan, mistä hän kieltäytyy. Hän haluaa jakaa elämänsä Catherinen kanssa. Näyttävän loppuhuipennuksen sijaan nähdään antikliimaksi, jossa esityksen sirkustelttalavastus puretaan. Pientä toivoa teatterin tulevaisuudestakin kuitenkin saadaan, kun Catherinen poika kiinnostuu kiipeilemään trapetsilla esityksen lopussa.

Pippin-musikaalin itsetietoinen tyyli ja esityksestä puuttuva realistinen viitekehys lienee vaikuttanut siihen, ettei siitä ole tullut suurta kassamagneettia, vaikka se palkittiinkin viime vuonna neljällä Tony-palkinnolla. Pippin-musikaalin nykyversion hurmaavat esiintyjät laulavat, tanssivat ja näyttelevät suvereenisti, mutta tämän Broadway-standardin lisäksi he osaavat myös taikoa ja tehdä näyttäviä sirkustemppuja. Teatterina Pippin on Broadway-perinnettä parhaimmillaan: yllätyksellinen, hauska, tyylitajuinen, rytmikäs, seksikäs ja sähäkkä.

Pippin ja Matilda muistuttavat toisiaan hyvin paljon. Molemmat ovat nuoren ja sivistyneen sankarin kehityskertomuksia. Molemmissa irtaudutaan perheestä ja löydetään oma elämänpolku. Voin kuvitella, että kummankin show’n tuottajat ovat halunneet suunnata esityksensä paikalliselle, tiedostavalle, hyvin koulutellulle ja kokeneelle teatteriyleisölle. Turistit löytänee helpommin tiensä Leijonakuninkaan tai Oopperan kummituksen kaltaisiin ikuisesityksiin.

Pe 14.2. A GENTLEMAN’S GUIDE TO LOVE & MURDER, Walter Kerr Theatre

Perjantaina näimme Broadwaylla hyvin perinteisen musiikkikomedian. Genteleman’s Guide To Love & Murder on ylemmälle keskiluokalle suunnattu pinnallinen ja näyttävä, britteihin sijoittuva rakkaus- ja murhastoori, josta ei puutu kauniita pukuja, korvia hivelevää laulua eikä räväkkää ja tarkkaa komiikkaa. Komedia pysyy tyylissään, farssiajoitukset ovat täsmällisiä ja hahmojen keskinäinen piikittely on ihanan kohteliasta ja nasevaa.

Esitystä tähdittää kaksi miesnäyttelijää. Hurmaavan tyylikäs ja hunajaääninen Bryce Pinkham sarjamurhaajan roolissa on lähes koko esityksen ajan kertojana ja päähenkilönä näyttämöllä koomikko Jefferson Maysin vaihtaessa pukuja tiuhaan tahtiin murhaajan kahdeksana uhrina.

Köyhyydessä kasvaneen murhaajan motiivi on miellyttää kaunista, turhamaista naisystäväänsä ja periä lopulta suvun hylkäämän äitinsä aatelisarvo. Kuultuaan äitinsä hautajaispäivänä olevansa aatelista sukua Pinkhamin esittämä murhaaja on ryhtynyt tappamaan perimysjärjestyksessä edellä olevia. Esityksen ensimmäinen puoliaika etenee murhasta murhaan, toinen puoliaika on omistettu rakkaussotkuille.

Gentleman’s Guide nauraa pilkallisesti kaappihomoille, rikkaille filantroopeille, höperöille papeille, toisiaan kohtaan happamille aatelispariskunnille ja ikuisille pyrkyreille samalla kun esimerkiksi vanha ja viisas pankkiiri kuvataan varsin sympaattisena, joten ei ihme, että esitys näytti kelpaavan hyvin varakkaalle kohdeyleisölleen. Gentleman’s Guide on trimmattu Broadway-tuote, joka kiitää vaikkapa Downton Abbeynkin ohi oikealta ja saa Pippinin kaltaiset esitykset näyttämään naiivilta hippinostalgialta.

La 15.2. KUNG FU, The Pershing Square Signature Center

Lauantai-iltana näimme Off-Broadway tuotannon. Signature Centerissä esitettiin David Henry Hwangin kirjoittama puheteatteriesitys Kung Fu, joka kertoo Bruce Leen elämästä. Näkemämme esitys oli ennakko, teoksen ensi-ilta on maaliskuussa. Bruce Leetä tulkitsee Cole Horibe, So You Think You Can Dance –televisioformaatin esille nostama tanssija ja näyttelijä.

Horibe on roolissaan varsin vakuuttava. Bruce Leen fyysisyys ja taistelutaidot välittyvät hänen tulkinnassaan kevyesti, tarkasti, hallitun rennosti. Myös Leen machon, ajoittain räjähtävän luonteen sekä hongkonginkiinalaisen kulttuuritaustan Horibe tulkitsee viehättävästi.

Hwangin näytelmä pohjautuu Leen elämään, mutta keskittyy lähinnä hänen uransa ja perhe-elämänsä alkuvaiheisiin. Keskeiseksi teemaksi nousee kiinalaisen kulttuurin käsitys miehen velvollisuuksista ja toisaalta Amerikassa Leen uran alussa vallinneet kapeat käsitykset kiinalaisista ja kiinalaisesta kulttuurista.

Leen menestys ja uraa uurtava vaikutus amerikkalaiseen elokuvaviihteeseen sekä hänen roolinsa aasialaistaustaisten amerikkalaisten itsetunnon kohottamisessa pohjustetaan näytelmässä hienosti, vaikka itse draama keskittyykin Leen lähimpiin ihmissuhteisiin, isään, vaimoon ja poikaan.

Esityksen tanssijoista ja näyttelijöistä koottu ensemble on, kuten voi vain kuvitella New Yorkissa olevan, huikean fyysinen ja energinen, mutta myös kiitettävän herkkä, jotta tarinankerronta kantaa läpi esityksen ja koskettaa. Vaikka ennakkoesityksestä oli vielä aistittavissa lievää nykimistä, esityksen rytmin hakua ja henkilöhahmojen kehittelyä, voi jo nyt todeta – tai ainakin toivoa – , että Kung Fusta tulee Off Broadway -hitti.

Signature Centerin rahoitus ei selvästikään ole lipputulojen varassa. Komea moderni teatteri valtavine aulatiloineen ja kolmisensataa katsojaa vetävine katsomoineen muistuttaa Broadway-teattereita enemmän hyvin subventoitua eurooppalaista taideinstituutiota.

Teatterin taiteellinen tavoite on nostaa esiin parasta uutta draamaa. Hwangin teksti puolustaakin hyvin paikkaansa teatterissa, joka on nostanut esimerkiksi Tony Kushnerin kaltaisia draamakirjailijoita maailman tietoisuuteen. Lähellekään Kushnerin näytelmien tasoa Kung Fu ei draamatekstinä kuitenkaan pääse. Siinä on hieman liikaa dramatisoidun historiadokumentin makua, jotta sen voisi kokea kantavan itse itsensä. Visuaalisesti näyttävää esitystä kannatteleekin ehkä vahvimmin Cole Horiben sähäkkä ja kireänkäheä tulkinta Bruce Leen ikonisesta hahmosta.

Ma 17.2. TIL DIVORCE DO US PART, DR2 Theatre

Maanantaina näimme musiikkirevyyn pienessä Off Off Broadway -teatterissa Union Squaren vieressä. DR2 -teatterin tuottama ja Ruthe Ponturon käsikirjoittama Til Divorce Do Us Part käsitteli avioeroa naisen näkökulmasta. Esityksen dramaturgiaa kannattelivat kirjeet, joita eron keskellä tuskailevat naiset lähettävät naistenlehden kolumnistille. Esitys pysytteli hyvin tarkasti omassa ironisen kevyessä kuplettityylissään.

Eroavina naisina esiintyi kolme taitavaa laulaja-näyttelijää, Erin Maguire, Gtechen Wylder ja Dana Wilson. Heitä säesti miespianisti, laulujen säveltäjä John Thomas Fischer, joka esitti samalla naisnimimerkin taakse piiloutunutta homokolumnistia. Heteromiehiä ei lavalle päästetty.

Laulujen sanat olivat hauskoja. Jokainen loi oman hirtehisen tarinansa, mutta vaikka huumorin suorasukainen puolueellisuus oli useimmiten virkistävän ilkeää, alkoi esityksen yksitasoisuus nopeudesta ja keveydestä huolimatta pitkästyttää.


DR2 teatterin esityksen jälkeen näimme Union Squaren metroasemalla pitkän pojan koikkelehtimisesityksen. Hän tepasteli sinne tänne vaaksan korkeissa korkokengissä ja takaa avonaisissa tangoissa varsin vapautuneesti diskomusiikin tahdissa. Tästä semi-drag-katuteatterista tulivat mieleen Goethen kuvaukset Rooman karnevaaleista. Höpsönhärskiä tanssia katsellessa tuli mieleen myös, että Til Divorce Do Us Part olisi ehkä kaivannut nuoren drag queenin asennetta ja heittäytymistä päästäkseen irti sovinnaisuutensa kahleista.

Ti 18.2. KINKY BOOTS, Al Hirschfeld Theatre

Lisää korkeita korkoja oli luvassa jo tiistaina, kun vuorossa oli Cindy Lauperin säveltämä ja Harvey Fiersteinin käsikirjoittama Kinky Boots, joka tuntuu olevan tällä hetkellä myyvin hitti Broadwayllä. Lauperin popiskelmät ja -balladit ovat riehaannuttaneet täysiä katsomoita nyt vuoden verran. Kinky Boots on kieltämättä hilpeä, mutta samalla periamerikkalainen ”selvitä suhteesi kuolleeseen isääsi ja ole sitten oma riskejä pelkäämätön ja värikäs itsesi” –musikaali.

Ulkoisesti Kinky Bootsin tarina vaikuttaa varsin materialistiselta: perinteisen englantilaisen jalkinetehtaan tuotevalikoimaa uudistetaan miehille suunnatuilla korkeakorkoisilla saappailla, jotta tehdas pelastuisi vararikolta. Suunnittelijaksi palkataan näyttävä tummaihoinen draq queen Lola. Tehtaan työntekijöillä on omaksumista suunnanvaihdoksessa.

Nuorella johtaja Charlie Pricella on rahahuolten lisäksi ura- ja rakkaushuolia. Hän on perinyt suvun tehtaan isältään, eikä tiedä pitäisikö hänen jatkaa isänsä elämäntyötä vai myydä tehdas gryndereille ja muuttaa Lontooseen, kuten hänen morsiamensa, menestyvä bisnesnainen toivoo. Price päättää kuitenkin jäädä ja ryhtyä riskibisnekseen Lolan saappaiden kanssa pelastaakseen tehtaansa työpaikat.

Kinky Boots -musikaalin ”vapauttava” viesti on, että vaikka miehetkin viihtyvät salaa tai julkisesti korkokengissä, voivat he silti olla edelleen miehiä ja heteroita. Jutun juju on pitkälti musiikissa, tanssivan ja laulavan drag queen -kuoron pukujen näyttävyydessä ja eritoten Lolaa tulkitsevan Billy Porterin huikeassa lauluvoimassa ja karismassa. Cindy Lauperin musiikki on tarttuvaa ja tunnelmallista.

Tukevista korkokengistä huolimatta mistään seksuaalisesta tasa-arvosta Kinky Bootsissa ei ole kysymys. Ainoastaan heteroilla on esityksessä rakkauselämää – Charlie Pricen morsian jättää hänet, mutta Pricen pokaa hänen alaisenaan toimiva lapsuudenystävä Lauren.

Lola on sittenkin vain hyvä jätkä ja hyvä nyrkkeilijä, hän tulee ilmeisesti toimeen yksin. Lolaa säestävä drag queen -kuoro on puolestaan täysin historiaton, laulava ja tanssiva lauma räväköitä keijukaisia, yhtäkään repliikkiä tai soololauluosuutta ei drag queeneille ole kirjoitettu, vaikka esimerkiksi tehtaan työntekijöille on suotu luonteita ja pieniä paloja henkilöhistoriaakin.

Ke 19.2. NATASHA, PIERRE AND THE GREAT COMET OF 1812, Kazino

Kuvassa Lucas Steel.

Keskiviikkona näimme tämänkertaisen matkamme toistaiseksi sykähdyttävimmän esityksen. Natasha, Pierre And The Great Comet of 1812 esitetään teltassa, joka oli pystytetty tyhjälle tontille 45th kadulle, aivan suurten Broadway-teattereiden kylkeen. Teltta oli sisustettu suureksi kasino- ja teatteriravintolaksi, jossa oli mahdollista syödä illallista ennen esitystä. Esitys tapahtui joka puolella telttaa, käytävillä, ”baaritiskien” päällä, portailla ja tasanteilla.

Natasha, Pierre And The Great Comet of 1812 perustuu Leo Tolstoin Sota ja rauha –romaanin yhteen tarinaan. Se kertoo nuoren ja viattoman Natashan rakastumisesta naimisissa olevaan Anatole-lurjukseen sekä Anatolen langosta, Pierrestä, joka estää Anatolea ryöstämästä Natashaa mukaansa Puolaan.

Dave Malloy on läpisäveltänyt esityksen rock-henkisellä näyttämömusiikilla, jonka seassa on venäläisen kansanmusiikin kaikuja. Yleisölle tehtiin alussa huolellisesti selkoa 11 henkilöhahmosta ja näiden keskinäisistä suhteistaan. Sen jälkeen annettiin Tolstoin kertoa tarinansa huikean energisesti eläytyvien näyttelijöiden kautta.

Esiintyjät tulivat hyvin liki katsojia, jotkut kohtaukset näyteltiin kirjaimellisesti katsojien pöydissä. Jälleen näimme huikeita laulajia ja vakuuttavan fyysisiä näyttelijöitä. Kun he eivät olleet kohtauksessa mukana, he liittyivät orkesteriin täydentäen muhkeaa musiikkia kuka harmonikkaa, kuka viulua soittaen.

Teltan sisustus ja näyttelijöiden puvut olivat kauniita. Oman hauskuutensa toi muiden esitykseen eläytyvien katsojien vakoileminen. Kun esitys ehti tunteikkaaseen loppukohtaukseensa, teltta oli täynnä kyynelsilmien kimallusta, mutta myös kiitollisia hymyjä ja toisiaan syleileviä pariskuntia.

Natashan ja Pierren teltta purettiin Broadwayltä jo maaliskuun alussa, mutta ennen sitä se kuvattiin elokuvaksi.

To 20.2. MACHINAL, Roundabout Theatre Company, American Airlines, Theatre

Kuvassa Rebecca Hall.

Torstaina näimme Roundabout Theatre Companyn tuotannon Sophie Treadwellin näytelmästä Machinal. Treadwellin vuonna 1928 Broadwayllä kantaesitetty teos oli aikanaan tyyliltään hyvin kokeellinen, siinä on esimerkiksi tajunnanvirtamaisia monologeja, joissa pääosassa on sanojen rytmit.

Machinal on tositapahtumiin pohjautuva näytelmä miehensä murhaavasta pikakirjoittajasta. Tapaus herätti aikanaan paljon keskustelua naisen asemasta, eikä ole ihme että myös rikostoimittajana työskennellyt Treadwell, jota voisi ehkä kutsua Amerikan Maria Jotuniksi, on aikanaan aiheeseen tarttunut.

Roundabout on harvoja voittoa tavoittelemattomia Broadway-teattereita, mutta yhteiskunnan tuesta huolimatta teatteri on ilmeisesti ottanut suuren riskin tuottaessaan edelleenkin haastavaksi koetun draamatekstin suureen teatteriin. Riski on kuitenkin kannattanut, ainakin taiteellisesti.

Rebecca Hallin ohjausta tähdittää intensiivinen Suzanne Bertish. Machinalin lavastus on mieleenpainuva: pyörönäyttämön päälle rakennettu alituisesti muuntuva kuutio, jonka neljä sivua avautuvat vuorotellen näytelmän yhdeksän kohtauksen interiööreiksi. Kohtausten väleissäkin lavastus luo erilaisia näyttämökuvia pyöriessään kohti seuraavaa sisäkuvaa. Hyvin elokuvamaista ja minimalistista kokonaisuutta tukee tyylikäs puvustus, niukkaeleinen valosuunnittelu ja tanssiteatterimainen fyysinen ilmaisu.

Pe 21.2. AFTER MIDNIGHT, Brooks Atkinson Theatre

Perjantaina näimme varsinaisen Broadway razzle-dazzle-ilotulituksen. After Midnight-nimistä esitystä tähditti countrymuusikko k.d. lang, muuten sen muusikko-, laulaja- ja tanssija-casting oli mustaihoinen.

Lavan takaosassa perinteisellä Big Band -orkesterilavalla soitti Jazz At Lincoln Center All Stars. Instrumentaalikappaleissa vanhojen partojen lava liukui pehmeästi etunäyttämölle. Hennosti kokoon kursittua kokonaisuutta vei eteenpäin resitoiva kertoja kuvaillen yhtä yötä 1930-luvun Harlemissa.

Saimme kuulla hienosti tulkittuja jazz-standardeja, nähdä nerokkaan toimivia musikaalitanssinumeroita ja todistaa parasta steppiä ikinä Jared Grimesin tanssimana. Mukaan 1930-luvun meininkiin oli sujuvasti uinut myös Julius ”iGlide” Chilsomin ja Virgil ”Lil” Gadsonin hauska popping-numero. k.d. lang oli pukeutunut mustaan ja välillä valkoiseen frakkiin ja esiintyi vapautuneesti kuin Broadway tähti ikään.

La 22.2. LOVE AND INFORMATION, New York Theatre Workshop, The Minetta Lane Theatre (23.maaliskuuta 2014 asti)

Lauantaina oli vuorossa uutta ja kokeellista draamaa. Caryl Churchillin Love And Information -näytelmää esitetään New York Theatre Workshopin tuottamana Off Broadwayllä Minetta Lane Theatressa.

Esitys koostuu hyvin lyhyistä kohtauksista, joita on kaikkiaan 57 ja joilla ei ole suoraa yhteyttä toisiinsa. Yhdistävä tekijä on ainoastaan näytelmän nimen kahteen sanaan rajaama teema – rakkauden ja tiedon suhde ja tavallaan molempien jano laajasti ajateltuna.

Esityksessä on 15 henkinen ensemble, kohtauksissa on yleensä vain pari ihmistä, kolme roolia eikä mikään rooli esiinny kahdesti, joten näyttelijät tulkitsevat yli sataa eri henkilöhahmoa.

Tässäkin teoksessa lavastusratkaisu hämmästyttää: kohtaukset näytellään valaisevien seinien rajaamassa kuutiossa, joissa ei ole sisäänkäyntiä. Millimetripaperiviivaston kaltaiset tapetit luovat kuution sisään perspektiiviharhan, joka saa sen näyttämään syvemmältä kuin onkaan.

Kohtausten välissä kuutio pimennetään ja yleisöä häikäistään kuution reunoilla kulkevan led-valonauhan avulla niin, että katsojien on mahdotonta erottaa kuution etuosan sulkevia sermejä. Sermien takana esiintyjät, tarvittavat lavastuselementit ja tarpeisto vaihdetaan, ja hyvin lyhyen katkon jälkeen alkaa seuraava kohtaus täysin uudenlaisesta näyttämökuvasta mutta edelleen suljetun hohtavan kuution sisällä.

Churchillin teksti on oivaltavaa, hauskaa ja koskettavaa. Lyhyet kohtaukset vaikuttavat triviaaleilta arkipäivän sattumuksilta, mutta dialogit alkavat kokonaisuutena hahmottua pohdinnaksi siitä, mikä tieto on rakkaudelle olennaista ja milloin uteliaisuutemme on vain – uteliaisuutta.

Esiintyjät ovat kaikenikäisiä, joten näytelmässä myös eri sukupolvet kohtaavat. Mieleen painuvimpia olivat kohtaukset, joissa läheinen on kuollut tai sisar paljastuu äidiksi. Mieleen jäi myös eräs hersyvän hauska kohtaus, jossa nainen ja mies alkavat pikniktreffeillä puhua naisen tutkimustyöstä. Vastahakoisesti nainen joutuu kertomaan, kuinka hän poistaa koe-eläiminä käytetyiltä broilereilta päät ja leikkaa niiden aivot ohuiksi viipaleiksi, jotta hän voi nähdä mikroskoopillaan, mitä muutoksia niiden aivoissa on havaittavissa sen jälkeen, kun niille on opetettu yksinkertainen nokkimistemppu.

Su 23.2. WAITING FOR GODOT, Cort Theatre (maaliskuun 2014 loppuun asti)

Sunnuntaina Broadway katselmuksemme huipentui Cort Theatren esitykseen Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä. Pääosia tulkitsivat Patrick Stewart ja Ian McKellen. Godota olisi odotellut näiden herrojen seurassa vaikka toisen mokoman, sen verran hersyvää, leikkisää ja viihdyttävää heidän näyttelemisensä on.

Jos Beckettin absurdi teatteri on joskus hämmentänyt katsojia, se on nyt mitä luonnollisinta ja tuttua suurellekin yleisölle. Stewartin ja McKellenin rinnalla näytteli kaksi nuorempaa taituria, Shuler Hensley ja Billy Crudup, joista varsinkin palvelija Luckya tulkinnut Crudup oli fyysisyydessään hurmaava.

Produktio oli ulkoisesti varsin perinteinen tulkinta Beckettin klassikkonäytelmästä puulavastuksineen ja knalleineen. Mutta huomion ollessa täydellisesti näyttelijöiden tulkinnassa, olisi näyttämöllepano voinut olla liki mitä tahansa ja jäädä silti sivuseikaksi.

Sean Mathiasin ohjaus huipentui toisen näytöksen kohtauksessa, jossa Vladimir (Stewart) ja Estragon (McKellen) pelastavat pulaan joutuneita Pozzoa ja Luckya. Näyttämöllä pitkin poikin pinossa röhnöttävien herrasmiesten tulkinta sai suorastaan farssimaisia piirteitä ja pysyi silti poeettisena, herkkänä ja ihailtavan keveänä.

Aiemmilla visiiteillämme näkemiämme esityksiä, joita esitetään New Yorkissa edelleen:

Broadway:

THE BOOK OF MORMON, Eugene O’Neill Theatre

South Parkin luojien reipas ja räävitön musikaali kulttuurien kohtaamisesta Ugandassa, jonne joukko mormoninuorukaisia on päätynyt suorittamaan lähetystyövelvollisuuttaan. Kuten South Parkin jaksoissa tässäkin käydään läpi varsin kivuliaita elämän oppitunteja, mutta nyt mukana on myös hupaisia ja tarttuvia laulunumeroita ja tansseja vähän Disneyn Leijonakuningasta parodioiden sekä kutkuttava juoni siitä, kuinka eräs oppitunneillaan laiskotellut lähettiläs tulee vääristelleeksi Mormonien pyhän kirjan afrikkalaiseen todellisuuteen sopivaksi.

Mormoniuskon höperyys saa musikaalissa osansa, mutta aitoamerikkalaisena kulttuurituotteena mormonit saavat myös edustaa laajemmin amerikkalaisen ajattelun epärealistisuutta ja kaksinaismoralismia. Musikaali on pyörinyt menestyksellisesti Eugene O’Neill Theatressa vuodesta 2011 lähtien.

NEWSIES, New Amsterdam Theatre

Disney-tuotanto, joka on tehty 1992 elokuvaksi, pyörii nyt Broadwaylla New Amsterdam Theatressa. Newsies kertoo New Yorkin lehtienmyyjäpoikien kapinasta 1899. Se on myös rakkaustarina poikien johtajan ja rikkaan kustantajan tyttären välillä. Tytär salaa henkilöllisyytensä ja tekeytyy lakkolaisia tukevaksi toimittajaksi, koska ei hyväksy isänsä harjoittamaa riistoa.

Musikaalista on jäänyt mieleeni huikeat tanssinumerot, joissa esille pääsivät poikia esittävä ketterä ja taitava ensemble, johon oli valikoitunut kerrankin Broadway-tanssijoista ne hieman lyhyempikinttuiset väkkärät.

CHIGAGO, Ambassador Theatre

Säveltäjä John Kanderin, sanoittaja Fredd Ebbin ja koreografi Bob Fossen klassikko pyörii edelleen Ambassador Theatressa. Hirtehinen tarina kertoo kahdesta nuoresta naisesta, jotka ovat murhanneet läheisensä, ja joista tulee Chicagon median kiintotähtiä. Taistelu yleisön huomiosta on naisten välillä veristä, kunnes he lopussa tajuavat yhdistää voimansa. Chicagon laulu- ja tanssinumerot ovat hittejä liki jokainen, ja ne esitetään illasta toiseen huikealla ammattitaidolla ja razzle dazzle –säihkeellä big bandin säestämänä.

Off Broadway:

STOMP, Orpheum Theatre

Jo 20 vuotta Off Broadwaylla pyörinyt Stomp on rytmin juhla, jossa tanssivat muusikot luovat hypnoottista pauketta ja tarkkaa näyttämöliikuntaa yhdistävän show’n, jota voisi kutsua arkaaiseksi. Se ylittää kaikki kulttuurien rajat ja muistuttaa jostain hyvin vanhasta ja perustavasta osasta ihmisyyttä – rytmistä musiikkimme alkulähteenä.

BLUE MAN GROUP, Astor Place Theatre

Toinen rytmikäs ikiliikkuja Off Broadwaylla on katuteatterista näyttämölle aikanaan ponnistanut Blue Man Group, jossa joukko sinisiksi maalattuja esiintyjiä heittää herjaa nykyaikamme kummallisuuksista punainen kieli sinisellä poskella. Teknologiaa, mykkää komiikkaa ja – rummutusta.