Tanssitaiteilija Pia Lindy valmistelee lukuisia projekteja ja miettii, kuka nousee häviön jälkeen ylös, käy kaupassa ja muistaa lapset.
Olen 45-vuotias tanssija, koreografi, esitystaiteilija, opettaja, kirjoittaja, organisoija ja koollekutsuja. Nytkin työn alla on monia projekteja, ja työroolini vaihtelevat. Vuoden alkuun mahtuu fyysisen läsnäolon kurssi esitystaiteen opiskelijoille, tanssitunteja päihteistä toipuville naisille, valtion tanssi- ja sirkustoimikunnan kokouksia, harjoituksia yksin ja työryhmän kanssa, esitysten katsomista, lukemista, kirjoittamista, suunnittelua ja hakemusten tekoa.
Ihailen myönteistä kapinointia, joka tapahtuu avoimena vuoropuheluna ja eettisesti kestävien vaihtoehtojen tarjoamisena. Olen intohimoisen innostunut improvisaatiosta sekä spontaanien valintojen ja arkirutiinien kirjosta.
Huomaan miettiväni usein taiteen merkitystä. Mitä taiteilija tekee? Kenelle ja kenen kanssa? Mitä on läsnäolo tässä yhteiskunnassa? Mitkä asiat vaikuttavat taiteeseen, taiteilijaan tai yhteiskuntaan tällä hetkellä? Kuka täällä asuu, nukkuu ja voi hyvin?
Olemme taiteilija/sosionomi-kollektiivimme – Tiina Hallakorpi, Annuska Dal Maso, Tuija Salovaara ja allekirjoittanut – kanssa valmistelleet syksystä 2012 lähtien Itä-Helsinkiin tämän vuoden ajan kestävää Taidekuuri-projektia. Tavoitteenamme on mahdollistaa kohtaamisia taiteen äärellä Kontula–Mellunkylä-alueen asukkaille. Projekti koostuu 50 erilaisesta ja itsenäisestä taidekuurista. Luku 50 viittaa Kontulan juhlavuoteen.
Jatkamme lokakuussa ensi-iltansa Olympiastadionin seminaaritilassa saaneen Oh Lightness 3in1 -teoksen viemistä erilaisiin ympäristöihin ja tiloihin sekä valmistamme valokuvaaja Annuska Dal Mason kanssa yhteistä Taiteesta ja välittämisestä -luentoa. Aloitamme myös uuden 3 Duettoa Välittämisestä -projektin, jossa ammattilaisten kanssa tanssii ihmisiä, joilla on vain vähän tanssikokemusta. Näiden työskentelykonseptien lisäksi vuoden aikana syntyy työpajoja, tapahtumia ja yhteistöitä.
Oh Lightness 3in1 -teos käsittelee menetystä ja menestystä.
Harjoituspäiväkirjasta lokakuussa 2013:
Sen jälkeen kun päätimme ottaa syksyn Oh Lightness -esitysten paikaksi Olympiastadionin monitoimitilan, olen huomannut eri urheilijoiden käväisevän ajatuksissani. Myllylä, Nykänen, Essayah – dopingia, alkoholia, rukoilua… Mikä pelastaisikaan meidät häviöltä (ja taiteelta, urheilulta, politiikalta, menestyksen paineilta, suurilta odotuksilta, kiinni jäämiseltä, totuuksilta…)?
Sinun hymysi ja 10 000 tuntia hymyn harjoittelua. Kun kaikki on annettu tai kun kaikki on otettu, mihin sitten ja kuka tulee mukaan? Kylmään saunaan, metsään, vuokrayksiöön, ohimenneiden vuosien helminauhaan, baarin nurkkaan tai uudelleen opiskelun pyörteisiin.
Ja sitten! Kenen kokemus ja kenen ehdotuksia, kuka päätti, kuka käski ja kuka totteli? Kenellä on kaduttavaa vähiten, kuka nousee ylös ja lähtee kauppaan, laittaa ruokaa, muistaa lapset, muistaa rakkauden, muistaa arkipäivän ja alaoven koodin?
Voiko ihmisyydestä ja vakavista asioista puhua liikkumalla kevyesti tai kirkkaassa valossa? Pystytäänkö näin tuottamaan menetykselle ja menestykselle erilaisia merkityksiä ja lukutapoja? Kysymme myös, miten erilaiset fyysiset ja ajatukselliset ympäristöt vaikuttavat esityksen sisältöön ja merkityksiin.
Ajattelen, että tanssin tekeminen liittyy dokumentaarisuuteen. Ihmisen liikkeistä, eleistä ja asennoista purkautuu kerroskaupalla tietoa, historian tapahtumia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia odotuksia, ihanteita tai merkityksiä. Kuinka hyvin tiedostamme tämän itse, riippuu paljon siitä, mikä vie huomiomme yleensä. Koreografi Susan Rethorst puhuu koreografin taidosta tiedostaa omaa työskentelyään. Hän pitää sitä yhtä tärkeänä kuin materiaalin synnyttämistä. Minusta tämä pätee kaikkeen, mitä taiteilija tekee. ( …)
Lue koko Pia Lindyn artikkeli Teatteri&Tanssi-lehden numerosta 1/2014
