Esitystaiteilija Saara Hannula ja kriitikko Maria Säkö purkavat Baltic Circle -festivaalia. Pitääkö tapahtuman rakenne ja muoto rikkoa? Mitä merkitsee yleisön keskeinen rooli?
Kuvassa Juha Valkeapää. Kuva Tami Simberg.
Kymmenes kansainvälinen nykyteatterifestivaali Baltic Circle on matkannut Neuvostoliiton jälkeisiä ja pohjoismaisia uusia ryhmiä esittelevästä festivaalista englanninkieliseksi, nykyteatteria ja performanssia esitteleväksi kohtaamiseksi. Tarjolla oli paristakymmentä esitystä ja tapahtumaa. Hahmottelemme niistä seitsemän avulla festivaalin nykyistä muotokuvaa.
Maria Säkö: Poste Restante -ryhmän Civilization and its Discontents tapahtui kliiniseksi kongressitilaksi sisustetuissa huoneissa ja luentosalissa. Esityksessä tarkasteltiin ihmisen ryhmäkäyttäytymistä ja sitä, miten yleisö saa omat halunsa toteutetuksi ryhmässä erilaisten tehtävien, ryhmäkeskusteluiden ja vastauslomakkeiden avulla. Lopuksi järjestettiin orgiat yhdessä laaditun suunnitelman mukaan.
Pekko Koskisen ja Marcus Öhrnin Porn of pure reason -esityksen päänäyttämö oli katsojan oma mieli. Kyseessä oli eräänlainen sosiaalinen koe, jossa yleisö vietiin katsomaan kolmea erilaista pornoesitystä, joiden tarkoituksena oli saada vastaanottajat tulemaan tietoiseksi omasta tavastaan katsoa.
Vibes -esityksen työryhmään taas kuuluu seitsemän nuorta, pitkän aikaa yhteistyötä tehnyttä ja tunnustusta niittänyttä taiteilijaa – sekä yleisö. Ville Ahonen, Laura Birn, Anna-Mari Karvonen, Anni Puolakka, Ville Seppänen, Heidi Soidinsalo ja Masi Tiitta loivat joka esityskerralla erilaisen esityksen, jossa yleisön rooli on keskeinen. Ryhmä pyrkii löytämään erilaisia tapoja olla yhdessä tavanomaisten valta-asetelmien ja konventioiden sijaan. Ääniwalli-tilaan luodussa esityksessä yleisö oleili noin tunnin ajan ryhmän jäsenten kanssa samassa salissa ja aisti tilanteessa risteileviä ”viboja”.
Saara Hannula: Baltic Circle toi esille kokeellisia, tavallisesta festivaaliformaatista poikkeavia esityksiä, kuten luentoja, mielenosoituksia ja konsertteja, joista monia ei voitaisi esittää muualla. Antamalla taiteilijoille tavallista enemmän liikkumavaraa ja rohkaisemalla heitä riskinottoon se tuotti esityksiä, jotka eivät olleet laskelmoivia, turvallisia tai itsestään selviä.
Maria Säkö: Esitykset poikkesivat tavanomaisesta festivaaliformaatista ja kritisoivat sitä kautta taidemaailman rakenteita. Minusta festivaalimuodon rikkominen ei itsestään selvästi ole rohkeaa. Kokonaisuutena festivaalista jäi sellainen tunnelma, että monet esityksistä yrittivät kurottaa todella keskeisiin, suorastaan fataaleihin nykypäivän ihmistä ja yhteiskuntaa määrittäviin ongelmiin. Kuka valjastaa halumme ja mihin? Miten olla yhdessä luovalla, ei-tuhoavalla tavalla? Miten purkaa osiin tavanomaista yleisösuhdetta ja luoda uudenlaista energiaa?
Lue Maria Säkön kirjoittama dialogiartikkeli Teatteri&Tanssi-lehdestä 1/2014.
Etusivun kuva Tami Simberg.
