Kadotetun minän sinfonia
Koreografi Elina Pirisellä on henkilökohtainen suhde Dmitri Šostakovitšin Leningrad-sinfoniaan – se käy hyvin selväksi hänen Personal symphonic moment -esityksestään.
Kuvassa Elina Pirinen. Kuva Timo Wright.
Sinfonian pitkän allegretto-osan kaikuessa yleisön korvissa on edessä vain pimeä näyttämö, jota valaistaan pehmeästi vasta siirryttäessä kohti seuraavaa, moderato-osaa. Tällöin näyttämölle nousee savumuuri, jonka takaa vähitellen paljastuu kolme naishahmoa. Heidän päänsä on taivutettu ääriasentoon taakse siten, että he katsomosta käsin näyttävät melkein päättömiltä.
Alku on dramaattinen. Sen emotionaalista painetta lisää sinfonian tunnettu, joskin kiistanalainen historia: virallisesti säveltäjä omisti teoksensa yli kaksi vuotta natsien piirityksestä kärsineelle Leningradin kaupungille sekä lopulta koittaneelle voitolle, mutta hän antoi myös ymmärtää teoksen kritisoineen alunperin Stalinin totalitarismia. Näiden assosiaatioiden raskautta ei ole ihan helppo käydä haastamaan. Tämänkään esityksen aikana ei aivan selviä, mitä sillä halutaan sanoa tai miksi musiikki on juuri tämä.
Esityksen tunnelma nimittäin muuttuu heti edellä kuvatun jälkeen. Alkaa kolmen pastelliväreihin sonnustautuneen nuoren naisen (Pirinen, Kati Korosuo ja Katja Sallinen) riehunta, jossa ei kaihdeta pyllyn näyttämistä eikä tisseistä vetämistä. Lavalla on viitteitä tyttöjen ilta -tyyppisestä biletyksestä: vaahtokarkkeja, kynttilöitä, jääpaloja, maalia. Hiukset ovat tärkeät, niillä leikitään ja peitetään kasvot.
Katsomme energistä, ”atonaalista” liikettä kohtauksittain rakennetussa esityksessä, jossa koreografian tapa manipuloida aikaa taistelee enimmäkseen musiikkia vastaan.
Kaikenlaista hauskaakin tapahtuu. Välillä mukana on performansseista tuttua arvaamattomuuden, vaaran tunnetta, kuten silloin, kun vaahtokarkkien paahtamisessa käytetyn hitsipillin liekki käy lähellä katsomon eturiviä.
Ellei puuha olisi niin energistä, se menisi puhtaasti nykyangstiksi: kuulemme, ettei yksi naisista jaksa enää kiinnostua filosofisesta tyhjyyden käsitteestä ja että toisen mies on hylännyt hänet. Naiset kiusaavat, alistavat, päästävät irti, sekoilevat ja antavat ymmärtää, ettei mikään ole sitä, miltä näyttää. Sinfonian lopussa he haihtuvat kauniiseen valoshow’hun.
Henkilökohtaisen ja kulttuurisen murtumisen, tutun postmodernin ahdistuksen ja jonkinlaisen mielen terrorin rinnastaminen historian kauhunhetkiin ei ihan riitä pitämään temaattista vaakaa tasapainossa.
Ehkä tähtäin onkin enemmän kulttuurisissa konventioissa sekä itse musiikissa ja sen elementeissä.
Minna Tawast
Zodiak: Personal symphonic moment. Sävellys Dmitri ŠostakovitŠ. Koreografia Elina Pirinen. Valot Tomi Humalisto. Teksti Heidi Väätänen. Tanssi Kati Korosuo, Elina Pirinen ja Katja Sallinen. Ensi-ilta 7.11.2013.
Etusivun kuva Timo Wright.
