Juha Jokelan esityksissä kerrostuvat luonteva puhe, villit näyttämökuvat ja lavastukseen sulautuvat projisoinnit. Miten niiden näyttämökieli on syntynyt?
Patriarkassa näyttämön takaseinä oli suuri peili. Kuvassa Minka Kuustonen. Kuva Stefan Bremer.
Näytelmäkirjailija-ohjaaja Juha Jokelan, 43, kolmeen viimeiseen esitykseen (Esitystalous 2 – Tehtävä Espoossa Espoon kaupunginteatterissa, 2013, Patriarkka Suomen Kansallisteatterissa, 2012 ja Esitystalous Espoon kaupunginteatterissa, 2010) on jokaiseen uinut lauttoja ja projisointeja, joita ei oikein voi enää erottaa muusta lavastuksesta.
Näyttelijöiden luontevasta puheesta, assosiatiivisista kuvista ja liikkuvista lavasteista voisi jo puhua Jokelan ja työryhmän tunnistettavana teatterikielenä. Mistä tämä esteettinen ajattelu on alkanut?
”Yhdessä monista keskusteluistamme ohjaaja Mika Myllyahon kanssa tajusimme kiinnostavan seikan: emme koskaan olleet kunnolla kysyneet, mikä lavastus on”, Juha Jokela muistelee.
”Opiskeluaikanamme Teatterikorkeakoulussa lavastusta ajateltiin lähinnä keskeismetaforan kautta eli lavastuksen tehtävä oli tavallaan kiteyttää esityksen aihe. Emme kumpikaan pitäneet tätä lähestymistapaa kovin kiinnostavana. Samana keväänä innostuin sveitsiläisen lavastajan Dominic Huberin ajatuksesta, että lavastus on dramaturgian kaltainen systeemi. Aloin ajatella näyttämökuvaa liikkeenä, jolla on suunta.”
Juha Jokela purkaa työskentelyprosessejaan ja ryhmätyön luonnetta Alma Lehmuskosken artikkelissa Teatteri&Tanssissa 7/2013.
Etusivun kuva Teppo Järvinen.
