Sanakirjan mukaan plagioida tarkoittaa samaa kuin esittää toisen tekijän tekstiä, musiikkia tai muuta taiteellista tai tieteellistä tuotantoa omanaan, varastaa. Vierasperäinen sana plagioida lieventää teon merkitystä vaikka varastamisestahan siinä on kysymys. Tällaisia varkauksia tapahtuu joko aseman, rahan tai tieteellisen kompetenssin toivossa ja uskossa, että teosta ei jää kiinni. Todennäköisesti suurimmassa osassa tapauksia ei jääkään.
Mutta on niitäkin, jotka jäävät kiinni. Saksassa viime vuosina kolme ministeriä on joutunut eroamaan, kun on käynyt ilmi, että heidän väitöskirjansa on sisältänyt materiaalia, jota ei ole asianmukaisesti osoitettu toisen tutkijan tekstiksi, ei lainausmerkkejä, ei nootteja.
Tohtori on Saksassa edelleen merkittävä titteli. Politiikassa sillä on painoarvoa, joten tilaisuus tekee helposti varkaan. Meilläkin muistini mukaan yksi poliitikko saatiin 2000-luvun alussa ikävällä tavalla kiinni plagioinnista. Puolet hänen pro gradu -työstään todettiin myöhemmin suoriksi lainauksiksi muista teksteistä ilman asianmukaisia viitteitä. Toisin kuin Saksassa tällainen luova lähteiden käyttö ei ollut este ministerin tehtävään. Tiedemaailmassa plagioinnista kiinni jäänyttä tutkijaa tuskin nimitettäisiin professoriksi.
Taide onkin sitten eri asia. Plagioimisen osoittaminen ei ole helppoa. Kuvataidetta riivaavat taideväärennökset ovat oma tarinansa. Mutta jos taiteilija esimerkiksi jäljentää Mona Lisan kuvan ja piirtää sille viikset, kysymys on kommentista ja uudesta näkökulmasta. Varastamisesta ei tässä yhteydessä puhuta, vaikka itse asiassa taiteilija on varastanut Mona Lisan kuvan oman työnsä pohjaksi. Jos joku sen sijaan jäljentää lastenkirjan kuvitusta suoraan kankaalle, jota myydään voiton toivossa kuluttajille, on sitä vaikea nähdä kommenttina mihinkään.
Onko kukaan kuullut, että jotakuta teatterintekijää olisi joskus syytetty plagioinnista, vaikka teatteri on täynnä plagiointia? Voisi jopa väittää, että koko teatteritaide perustuu luovalle varastamiselle. En ole koskaan nähnyt esitystä, jolla ei ole mitään kiinnekohtaa edeltävään, muiden ohjaajien tai näyttelijöiden työhön. Sitä paitsi, toisin kuin vaikkapa kirjallisuudessa, plagiaatista ei jää pysyvää jälkeä. Tietenkin myös kirjallisuudessa kopioidaan ja varastetaan, mutta harvoin niin kömpelösti kuin Ranskassa joitakin vuosia sitten. Suorastaan sensaatioksi nousi nuoren tytön nettiromaani, jossa nähtiin uuden sukupolven ääni, kunnes paljastui, että kysymyksessä oli kopio jo aikaisemmin ilmestyneestä teoksesta. Onneksi ”nettipoliisit” olivat paikalla. Vastaamatta jäi kysymys, miksi aikaisemmin ilmestynyt romaani ei ollut yhtä sensaatiomaisen loistava.
Esittävä taide on olemassa lopulta vain esittäjien, katsojien ja kuulijoiden yhteisenä sopimuksena. Koska kokonaista esitystä tuskin kukaan edes pystyisi jäljentämään, varastettu sulaa osaksi uutta kokonaisuutta ja menettää alkuperäisen merkityksensä. Lukemattomissa teatteriesityksissä on nähty brechtiläinen puoliesirippu ja tapahtumia kommentoivat plakaatit, eikä kenenkään mieleen ole tullut syyttää tekijöitä plagioinnista.
Tässä on yksi teatterin voima ja kiinnostavuus. Se paljastaa samanaikaisesti esitystradition, koettelee sitä ja luo vanhoista elementeistä uutta. Tosin aina ei liikuta reilun kopioinnin alueella. Suorat lainaukset paistavat joskus huonosti kokonaisuuteen sulautuvina piikkeinä. Ohjaaja saattaa ratkaista asian kiittämällä käsiohjelmassa idean antajaa. Tavallisempaa on, että lähdettä ei mainita. Kuka edes pystyisi jäljittämään kaikki eurooppalaiset, amerikkalaiset, aasialaiset tai afrikkalaiset vaikutteet.
Oikeusprosesseihin on jouduttu harvoin. Musiikkimaailmassa sellaisen uhka oli Oopperan kummituksen kohdalla. Puccinin (1858–1924) perikunta haastoi Andrew Lloyd Webberin jopa oikeuteen. Lännen tyttö -oopperan lainasta päästiin lopulta sopuun yksityisesti.
JK: Tämä Puccini-juttu on plagiaatti. Unohdin lainausmerkit ja viittauksen, että olen kopioinut sen sanatarkasti Vesa Sirénin Helsingin Sanomien artikkelista.
Maria-Liisa Nevala
Kansallisteatterin entinen pääjohtaja
Etusivun kuva Veikko Somerpuro.
