Nykysirkus paljastaa keräiljänsielunsa. Se käyttää surutta tanssin, teatterin ja elokuvan keinoja.
James Thiérrée: Raoul.
Jo Helsingin juhlaviikkojen katalogin otsikointi häivytti esitysten raja-aidat. Näyttämöllä ja valkokankaalla tanssin, teatterin, sirkuksen – ja elokuvan – keinot sulautuivat yhteen paljastaen viime aikoina sirkustaiteessa korostuneen seikan: taidevarkaudet.
Juhlaviikkojen kattaus oli tutunomainen. Paikalla oli pitkin 2000-lukua Suomessa vierailleen Chaplin–Thiérrée -perheen uudehko Raoul-tuotanto. Mukana oli myös jonglöörinä uransa aloittanut Phia (ent. Philippe) Ménard, jonka uraa on Helsinginkin näyttämöillä seurattu 1990-luvun lopusta. Niinpä vain belgialaisen Charleroi Danses -ryhmän Kiss & Cry oli täällä uusi tuttavuus. Näin sen ensimmäisen kerran vuosi sitten espanjalaisella sirkus- ja katuteatterifestivaalilla, rosoisen varastohallin hämärissä.
Miten nämä esitykset sitten heijastelevat ranskankielisen esittävän taiteen tai nykysirkuksen tätä hetkeä ja kehityksen kaaria? Ehkä kysymys on pohjimmiltaan ainesosien annostelusta ja summasta.
Lue Tomi Purovaaran katsaus Teatteri&Tanssi-lehdestä 6/2013.
Etusivun kuva
Charleroi Danses: Kiss & Cry. Kuva Marteen Vanden Abeele.
