Teatterikriitikot Linnea Stara ja Marja Silde kävivät toukokuussa katsomassa viisi esitystä viidettäkymmenettä festivaaliaan viettävällä Berliinin Theatertreffenillä. Juhlaohjelmisto ei tänä vuonna sisältänyt erityisiä muotokokeiluja eikä pienimuotoista esitystaidetta. Se keskittyi lähinnä suurten saksalaisten teattereiden ohjaajantaiteeseen. Joukossa oli muun muassa juuri Saksan parhaaksi teatteriksi valitun Münchner Kammerspielen Jelinek-tulkinta.
Marja Silde: Teatteri-lehden pitkäaikainen, saksalaisesta teatterista kirjoittaja ja sen tuntija, kriitikko Hilkka Eklund ei tänä keväänä enää jaksanut reissuun lähteä. Päätimme matkustaa yhdessä Linnean kanssa Berliiniin ja kirjoittaa Theatertreffenin esityksistä. Tämä oli meille kummallekin ensimmäinen vierailu festivaalilla. Lehdistölippuja saimme vain yhden per esitys, loput liput jouduimme pyydystämään nettikaupasta.
Linnea Stara: Alhaiset lippuhinnat (10 euroa) teatterisalien parville ja viimeisille riveille mahdollistivat useamman esityksen näkemisen. Mikäli lippuja toivoo saavansa yksityishenkilönä, kannattaa kuitenkin varautua nettiostoksissa kaaokseen. Liput tulivat myyntiin huhtikuussa lauantai-aamuna, eikä kestänyt kauan, kun järjestelmä ylikuumeni. Kun saa neljännen tai viidennen kerran odotusnumeron 800 ennen kuin edes pääsee lippuja valitsemaan, on hyvä osata olla kylmähermoinen. Suositut esitykset myyvät loppuun nopeasti, mutta meitä onnisti.
Esitysten anti
Marja Silde: Jäin pohtimaan, kuinka näkemiemme esitysten näyttämöllistäminen ja tekstimassa paljastivat avoimesti oman rakentuneisuutensa. Ne olettivat yleisön tunnistavan teatterilliset koodit, esityshistorialliset viitteet sekä vieraannuttavat konventiot. Yllättävää oli, ettei esitysten tietoisuus itsestään kuitenkaan ulottunut kyseenalaistamaan teoksellisuutta, tekijyyttä tai passiivista katsojuutta. Määrittelevä ja luova auktoriteetti pysyi näyttämöllä. Itsetietoisuus vaikutti älylliseltä ja kieleen sidotulta. Ehkä tämä heijasti keskiluokkaiselta ja sivistyneeltä vaikuttavan yleisön ymmärrystä itsestään.
Linnea Stara: Mielestäni tekijät olivat kuitenkin hyvin tietoisia omasta asemastaan. He osoittivat luottamusta katsojien omaan toimijuuteen teatteritapahtumaan osallistuvina, vaikkakin hiljaisena vastapuolena. Myös luottamus katsojien päättelykykyyn ja halukkuuteen käydä läpi esitettyjä väitteitä loi vaikutelman jatkuvasta dialogista, vaikka keskustelu jäikin useimmiten – tällä kertaa näkemissämme esityksissä – oletetuksi. Parhaimmillaan tekijät ennalta arvioivat, leikkivät ja kyseenalaistivat katsojien näkemyksiä. Saksalainen teatteri ilmenee foorumina, jossa tekijöiden tulisi paljastaa osallistujien mielipiteiden eriäväisyyksiä. Sebastian Hartmann jopa keskeytti viiden tunnin mahtipontisen Sota ja rauha -esityksensä yleisökeskustelulla (joka taisi kuitenkin imaista esityksestä ilmat).
Marja Silde: Centraltheater Leipzigin ohjaaja Hartmann ja dramaturgi Uwe Bautz eivät kaihtaneet eeppisen suurromaanin moninkertaista päällekirjoitusta. Teksti operoi valtavilla alkuperäistekstiä uudelleen tulkitsevilla palikoilla, joissa problematisoitiin valistuksen ja Ranskan vallankumouksen ihanteita ja lupauksia ja avattiin niiden kriisiytymistä tämän päivän perspektiivistä. Lisäksi teksti oli tietoinen Tolstoin maailmankuvaan vaikuttaneiden valistusajattelijoiden näkemyksistä. Visuaalisesti komea, isoja metaforia tavoitteleva näyttämökuva avasi ”tolstoilaisittain” panoraaman sodan kaaokseen puristaen samaan näkymään sodan vaikutukset yksittäisten ihmisten elämään. Yksilön kokemusten kautta avattiin universaaleja, eksistentialistisia kysymyksiä esimerkiksi kuolemasta ja elämän tarkoituksesta.
Linnea Stara: Vahvistiko esitys näkemystäsi (tai ennakkoluulojasi) saksalaisen teatterin erityispiirteistä?
Marja Silde: Tämän esityksen valossa eräänä saksalaisen teatteritaiteen ja nimenomaan ohjaajanteatterin piirteenä näyttäytyisi se, että esitys pyrkii luomaan kokonaisen maailmankuvan, vaikkakin jatkuvasti itseään purkavana ja kyseenalaistavana. Toisaalta teatterin rakentuneisuus pyritään paljastamaan jatkuvasti. Näyttämön kuvallisuus ja vieraannuttaminen ovat niin ikään suomalaisesta valtavirran teatterista poikkeavia.
Linnea Stara: Sehän tuntui välillä jopa pitkältä esityshistorialliselta kavalkadilta.
Keskustelun herättämistä
Linnea Stara: Toinen näkemämme esitys oli Elfride Jelinekin tunnetun ostoskadun varrella sijaitsevalle Münchner Kammerspielelle kirjoittama Die Straße. Die Stadt. Der Überfall. Jelinekin teksti on jälleen ensi silmäyksellä mahdoton näyttämöllistää loputtomine tajunnanvirtoineen. Konformismia, kulutusta ja mainontaa vastaan raivoavat kaksoisolennot astelivat jääpalojen peittämällä näyttämöllä korkokengissään ja muotiluomuksissaan, samalla paljastaen kuitenkin kirjoittajansa syvän tuntemuksen muotiteollisuudesta ja arvostuksen muotisuunnittelua kohtaan (Jelinek on sanonut mieluummin ostavansa kalliin paidan kuin maksavansa terapiaistunnoista). Hollantilaisohjaajan Johan Simonsin tiukka, oopperallinen ote tekstistä, ja muun muassa sukupuoleen identifioitumattomat näyttelijät loivat tilan kiehtovalle keskustelulle muodista, kulutuksesta ja jopa vaateteollisuuden vaikutuksesta minuuden muodostumiselle. Puhetulvaa rytmittivät lasikopissa soittavat muusikot sekä paikallista edesmennyttä muotisuunnittelijaa ilmiömäisesti imitoiva Benny Claessen. Hänen osuus muutoin puhepainotteisessa esillepanossa muistan ilahduttaneen erityisesti myös sinua?
Marja Silde: Kyllä, hän erottautui muiden esiintyjien tyylistä voimallisella, hikeä lennättävällä ja omaa pyylevää olemustaan säästämättömällä psykofyysisellä näyttelemistekniikallaan. Minua kiehtoi se kontrasti, jonka Simons näin loi yhtäällä psyykeen identifioitumattoman ja toisaalla psykofyysisen näyttelemisen välille.
Linnea Stara: Saksalaiset teatterikriitikot eivät kuitenkaan yhtyneet meidän Benny-fanitukseen.
Marja Silde: Näin tv-dokumentin, jossa Simons kertoi, että hänet kiinnitettiin Müncheniin herättämään kaupungissa keskustelua, ei täyttämään saleja. Kommentti mielestäni kielii Saksasta sivistysmaana, jossa kulttuurilla ja taiteella tunnustetaan olevan itseisarvoista merkitystä. Voitaisiinko tällaisin argumentein kiinnittää Suomessa suurten laitosteattereiden taiteellisia johtajia?
Linnea Stara: Simons jätti valitettavasti eroanomuksensa toukokuussa. Süddeutsche-lehden mukaan häntä vaivaa koti-ikävä. Suomessa näyttää kuitenkin yhä enemmän siltä, että teatterin tulee pikemmin tuottaa tulosta kuin keskustelua. En ole varma kestämmekö Suomessa kiihkeää keskustelua, enkä ole varma löytyykö myöskään tekijöitä, jotka uskaltavat, pystyvät tai viitsivät laittaa itsensä likoon ryhtymällä julkisiksi älyköiksi, kun kerran teatterin ollaan pitkään nähty puhuvan yhdellä äänellä.
Edesmennyttä Christoph Schlingensiefiä arvosteltiin Suomessa itsensä esille tuomisesta Via Intolleranza II -esityksessä. Kuitenkin hän, kuten koreografi Jérôme Bel näkemässämme Theater Horan Disabled Theatre -esityksessä, purki ja hämmensi ironisoivalla ja provokatorisella otteellaan toiseuden esittämiseen liittyviä historiallisia jännitteitä. Miten sinä näit kehitysvammaisten näyttelijöiden oman toimijuuden ja ohjaajan suhteen kyseisessä esityksessä?
Marja Silde: Koska Bel ei ollut fyysisesti läsnä esityksessä, hänen tehtävänantonsa kehitysvammaisille näyttelijöille kerrottiin yleisölle. Tämä avasi koreografista prosessia mutta painotti Belin tekijyyttä näyttelijöiden tekijyyden kustannuksella. Tämä on vain yksi esimerkki esityksen herättämistä lukuisista ristiriitaisista tuntemuksista. Tuntuukin siltä, että esityksen pääasiallisin näyttämö sijaitsisi katsojassa itsessään. Katsojana olin pitkään keskellä hämmentävää tunnemyllerrystä; reaktioideni, ajatusteni ja katsojana olemisen oikeutuksen kyselyä. Ja näyttelijät lisäsivät kierroksia kertoessaan läheistensä kommentoineen esitystä friikkishowksi, joka herättää epätietoisuutta näyttelijän tarkoituksellisen ja tahattoman esiintymisen välillä.
Mutta vaikka ramppi tuntuisi asettuvan juuri vammaisten ja ei-vammaisten välille, kummajaiseksi itsensä kokee katsoja, joka ei tiedä miten katsojuuteensa suhtautuisi. Näyttelijät sen sijaan antavat palaa täysillä. Heidän tanssinsa on täynnä sellaista liikkeen sykettä, intensiteettiä, hurjuutta ja riemua, että se alkaa liikuttaa väkisinkin katsojaa. Lopulta yleisö hurraa ja taputtaa villisti käsiään ja tömistää jalkojaan tanssin tahdissa. Esitys ei vain vieraannuta huomioimaan eroja ja samankaltaisuuksia, vaan myös yhdistää.
Rakenteiden paljasta pintaa
Marja Silde: Useimmat näkemistämme esityksistä näyttivät siis rakentuneisuutensa eri tavoin. Festivaalin ainoan naisohjaajan Katie Mitchellin vierailuohjaus Schauspiel Kölnille itävältalaiskirjailija Friederike Mayröckerin tekstistä Reise Durch die Nacht suorastaan leikitteli illuusion luomisen ja rakentuneisuuden näyttämisen jännitteellä.
Linnea Stara: Mitchellin virtuoosimaisesti ohjatussa esityksessä katsoja seurasi pitkälti yhden naisen sisäistä maailmaa valkokankaalta avustajien hääräilessä ja näyttelijöiden valmistuessa kohtauksiinsa silmiemme edessä. Mitchell matkaa katsojan kanssa syvälle naisen psyykkeeseen jaksottamalla onnettoman naisen satunnaisia kohtaamisia liikkuvassa yöjunassa ja hänen lapsuuden muistikuviaan. Katsoja seuraa sivusta miten elokuvallista ja saumatonta kerrontaa luodaan valkokankaalle reaaliajassa muun muassa valojen, äänien ja äärimmäisen harkitun lavastuksen myötä. Kankaalla luodaan jatkuvaa liikettä, jatkuvaa mielen prosessointia, vaikka näyttämöllä näyttelijä odottaa seuraavaa kohtaustaan.
Jos en olisi nähnyt ja ollut niin valtavan vaikuttunut Janne Reinikaisen ohjaamasta Tumman veden päällä -esityksestä Kansallisteatteriin (2012), olisin varmaan ollut haltioissani. Koska olin kuitenkin nähnyt esityksen, joka käytti tekonologiaa pitkälti samoin tavoin, minua askarrutti miten pitkälle näin kokonaisvaltaista kerronnan tapaa on kiinnostava viedä, puhumattakaan miten kiinnostava sen toistosta tulee? Kyseessä ei mielestäni ole jokin kolmas esitysmuoto teatterin ja elokuvan rinnalla. Sinänsä kiinnostava kerronnan tapa ja dynaaminen näyttämökuva saattavat toimia muutaman esityksen verran, mutta kokonaisvaltaisuutensa vuoksi ne toistettuna syövät efektinsä.
Marja Silde: Tässä teknologiavälitteinen videokuva päästää kuitenkin lähelle näyttelijää ja luo kokemuksen intiimistä ja autenttisesta, kun taas näyttämön ”liveruumiit” toimivat vieraannutuksen elementteinä. Näin elävän ihmisruumiin autenttisuus kyseenalaistuu. Ymmärrän kyllä sinua siinä, että kerronnan keinona tämän kaltainen teatterin ja elokuvan yhdistäminen syö nopeasti vaikuttavuutensa.
Linnea Stara: Viimeinen näkemämme esitys, Volksbühnen Murmel Murmel paketoi lopulta kansanviihteen meille nätisti korkeakulttuuriseksi pläjäykseksi.
Marja Silde: Viimeistään porvarillisen teatterin syntymisen myötä katsoja kurillistettiin hiljaiseksi ja passiiviseksi vastaanottajaksi. Teatteriviihde esimerkiksi vaudevillen osallistumisen muodossa kuihtui marginaaliin. Niinpä teatteriviihdettä kulutetaan tänä päivänä pääosin spektaakkelina; mahtavina puitteina, lumoavina kuvina, stereotyyppisinä tilanteina, yksilöllisenä virtuositeettina, kuten Murmel-esityksessä. Sen ainoa toistuva repliikki ”murmel” sisältää viittauksen kaikkeen ja ei mihinkään. Viihteen tyhjyys täyttää ähkyyn asti, se tuntuisi sanovan mutta monimutkaistaa näkymää olemalla itse osa tuon kaltaista viihdettä. Kaksois- tai monivaloitus olikin osa useimpien näkemiemme esitysten strategiaa.
Yhteenveto
Marja Silde: Jos ajattelen Theatertreffeniä festivaalina, olin yllättynyt siitä, miten vähän katsojille oli järjestetty mahdollisuuksia tavata toisiaan, olla ja hengailla esitysten jälkimainingeissa rennosti tuopposta siemaillen. Toinen silmiinpistävä piirre oli se, että kansainvälisen festivaalin kieli oli saksa. Kyetäkseen seuraamaan esimerkiksi järjestettyjä taiteilijahaastatteluja, saksankieli ei saanut olla ruosteessa. Myös lehdistömateriaali oli suurimmaksi osaksi toimitettu saksaksi. Viikko oli mielestäni kuitenkin varsin inspiroiva. Mitä sanot Linnea, lähdetäänkö Berliiniin myös ensi keväänä?
Linnea Stara: Ehdottomasti. Berliiniin, Berliiniin, Berliiniin!
CENTRALTHEATER LEIPZIG/RUHRFESTSPIELE RECKLINGHAUSEN: KRIEG UND FRIEDEN. Dramatisointi & ohjaus Sebastian Hartmann. Lavastus ja puvut Sebastian Hartmann & Tilo Baumgärtel. Äänet Sascha Ring (Apparat). Valosuunnittelu Lothar Baumgarte. Lavalla Susanne Böwe, Artemis Chalkidou, Janine Kreß, Heike Makatsch, Linda Pöppel, Birgit Unterweger, Cordelia Wege, Jana Zöll, Manolo Bertling, Manuel Harder, Matthias Hummitzsch, Guido Lambrecht, Hagen Oechel, Berndt Stübner.
MÜNCHNER KAMMERSPIELE: DIE STRAßE. DIE STADT. DER ÜBERFALL. Käsikirjoitus Elfride Jelinek. Ohjaus Johan Simons. Lavastus Eva Veronica Born. Puvut Teresa Vergho. Musiikki Carl Oesterhelt. Valosuunnittelu Wolfgang Göbbel. Lavalla Marc Benjamin, Stephan Bissmeier, Benny Claessens, Sandra Hüller, Hans Kremer, Steven Scharf, Maximilian Simonischek.
JÉRÔME BEL/THEATER HORA: DISABLED THEATRE. Konsepti Jérôme Bel. Lavalla Remo Beuggert, Gianni Blumer, Damian Bright, Matthias Brücker, Matthias Grandjean, Julia Häusermann, Sara Hess, Miranda Hossle, Peter Keller, Lorraine Meier, Tiziana Pagliaro.
SCHAUSPIEL KÖLN: REISE DÜRCH DIE NACHT. Käsikirjoitus Friederike Mayröcker. Ohjaus Katie Mitchell. Video Leo Warner. Lavastus Alex Eales. Puvut Laura Hopkins. Äänet Gareth Fry, Melanie Wilson. Valosuunnittelu Jack Knowles. Lavalla Nikolaus Benda, Daniel Betts, Ruth Marie Kröger, Renato Schuch, Julia Wieninger.
VOLKSBÜHNE AM ROSA-LUXEMBURG-PLATZ: MURMEL MURMEL. Ohjaus ja lavastus Herbert Fritsch. Puvut Victoria Behr. Musiikki Ingo Günther. Valosuunnittelu Torsten König. Lavalla Florian Anderer, Matthias Buss, Werner Eng, Jonas Hien, Simon Jensen, Wolfram Koch, Annika Meier, Ane Ratte-Polle, Bastian Reiber, Stefan Staudinger, Axel Wandtke.
