Opetusministeriön viime vuosien suuri idea on ollut suomalaisen yliopistokentän fuusioiminen ja suurempien yksiköiden luominen. Taustalla on uskomus, että näin tuottavuus lisääntyy, ja samalla rahalla saadaan enemmän tulosta. Liike-elämän ihanteet ovat jo pitkään tehneet tuloaan yliopistomaailmaan, ja nyt tuleminen on täyttä totta, mutta valtaa sille ei pidä antaa. Uuteen doktriiniin ei kerta kaikkiaan sopinut ajatus, että sellaiset pienet yksiköt kuin taidekorkeakoulut voisivat tuottaa erinomaisia taiteilijoita, joten fuusion oli kohdistuttava myös niihin.

Prosessi käynnistettiin vuonna 2010, ja aikataulu oli tiukka, sillä uuden yliopiston – Taideyliopiston – oli määrä aloittaa toimintansa tammikuun alussa 2013. Uuden edessä ihmisen konservatiivinen ja ennakkoluuloinen perusasenne paljastuu nopeasti. Kaikki korkeakoulut vuorollaan pelkäsivät muiden hegemoniaa ja oman taiteen jäämistä alakynteen. Omat saavutukset alkoivat yhtäkkiä näyttää loistavilta muihin verrattuina. Ja mitä vähemmän tuntee muita taiteita kuin omaansa, sitä epäluuloisempia äänensävyt ovat. Jos on käynyt vain konserteissa eikä koskaan teatterissa, ei voi tietenkään muuta odottaakaan.

Ja kas tässä tärkein perustelu sille, että tarvitaan yliopisto, jossa eri taiteenalojen opiskelijat johdatetaan toistensa alueiden tuntemiseen ja kokemiseen. Tämä on syy, miksi itse varhaisessa vaiheessa asetuin puolustamaan kolmen korkeakoulun liittämistä yhdeksi yliopistoksi. Uskon, että taiteiden ykseyden kokeminen synnyttää kiinnostavaa uutta taidetta.

On tietenkin kohtuutonta arvioida Taideyliopiston toimintaa, kun se on ollut olemassa vasta muutaman kuukauden. Sitä paitsi näkökulmani on rajoittunut. Sisäpiiritietoa minulla saattaa olla hieman enemmän kuin suurella yleisöllä, mutta näkökulmani on ulkopuolisen. Uutta on kuitenkin näkyvissä. Taideyliopisto on saanut hallituksen ja rehtorin. Vararehtori on toivottavasti löytynyt, kun tämä kolumni julkaistaan. Hämmästykseni oli suuri, kun tehtävä kiinnosti niin harvoja halukkaita. Luulisi, että taiteen tulevaisuus olisi taiteilijoille tärkeää. Uuden yliopiston perustaminen ei osu kohdalle kovin usein.

Tulevaisuus on opiskelijoissa mutta ennen muuta heitä opettavissa. Ja siinä, miten opettajat valitaan, onkin tulevaisuuden haaste. Huono opettaja tekee hallaa kokonaiselle sukupolvelle. Onneksi taideyliopistossa useimmat tehtävät ovat määräaikaisia. Viiden tai pahimmassa tapauksessa kymmenen vuoden kuluttua virhe on korjattu!

Teatterikorkeakoulu sai juuri kaksi uutta näyttelijäntyön professoria, Elina Knihtilän ja Hannu-Pekka Björkmanin. Valinnoista ei voi muuta kuin onnitella. Helsingin Sanomien haastattelussa he kertovat tavoitteistaan opettajina. Ajatukset ovat hienoja. Tarvitaan yhteistyötä, kansainvälistä tasoa ja vertailukohta sekä sellaisia taiteilijoita, jotka uudistavat suomalaista teatteria ja myös tietävät, mitä uudistavat.

Milloin viimeksi on kuultu, että näyttelijäntyön professorit uhkaavat laittaa opiskelijat lukemaan kotimaista kirjallisuutta – toivottavasti muutakin kuin juuri julkaistua – ja upottaa opiskelijat kulttuuriin oikein syvästi. Avoimuus kaikkiin suuntiin, myös yleisöön, kuulostaa lupaavalta.

Uskon, että nämä professorit ymmärtävät avata ovet myös muiden Taideyliopiston akatemioiden suuntaan.

Uudet professorit eivät osaisi paremmin tavoitettaan ilmaista kuin todetessaan tehtäväkseen opettajina rohkaista nuoria ottamaan tietoa haltuun: ”Se materiaali, mitä taiteilijat käyttävät, tulee pitkälti kirjallisuudesta. Lukeminen on jatkuvaa mielikuvaharjoittelua ja mielikuvitus näyttelijän tärkeimpiä ominaisuuksia.”

Saattaa olla, että metodi tekee näyttelijöistä tasavertaisempia suhteessa ohjaajiin. Odotan jännittyneenä Knihtilän ja Björkmanin koulusta valmistuvia näyttelijöitä muutaman vuoden kuluttua.

Kun näiltä näyttelijöiltä kysytään, kuinka paljon heidän opintoihinsa kuuluu suomalaista kirjallisuusperinnettä, he toivon mukaan eivät vastaa entisen teatterikoululaisen tavoin, että sellaista kirjallisuutta he eivät lue, sillä hehän luovat uutta!

Maria-Liisa Nevala

Kuva Veikko Somerpuro.