Frank Castorf, 62, on Euroopan puhutuin teatteriohjaaja, jonka ympärillä pyörivät huhumyllyt. Missä vedossa hänen johtamansa Berliinin Volksbühne on nyt? Kysyimme provokaattorilta, onko hän kesyyntynyt.

Kuva Thomas Aurin.

Volksbühnen pitkäaikainen teatterinjohtaja ja ohjaaja Frank Castorf astuu näyttämötyöntekijöiden ovesta sisään vähän ennen sovittua haastatteluaikaa ja tervehtii ystävällisesti. Hänen pitäisi vielä hoitaa muutama puhelu – voisiko toimittaja käväistä kanttiinissa kahvilla.

Vajaan tunnin kuluttua teatterinjohtajan aikataulua organisoiva lehdistötiedottaja ilmestyy kanttiiniin ja sanoo:

”Nyt voimme mennä ylös. Kestää enää vain hetken.”

Tähän mennessä haastatteluajasta on käyty neuvottelua noin viiden vuoden ajan.

Istahdan Castorfin sihteerin huoneeseen, ja tämä mumisee sisäänsä, että nyt ei kyllä sovi ollenkaan, ei ollenkaan. Mietin, pitäisikö potea huonoa omaatuntoa ja että onkohan teatteriohjaaja ylipäätään vielä keskustelutuulella?

Noin puolen tunnin kuluttua ovi aukeaa, ja Castorf vinkkaa sisään.

Frank Castorf on pitkän linjan teatterintekijä. Ensimmäisiä kokeilujaan näyttämöllä hän teki jo 70-luvun lopulla itäsaksalaisten pikkukaupunkien teattereissa. Jo noihin aikoihin Castorfia pidettiin anarkistisena aineksena, ja hänen naturalisminvastaiset ja provosoivat esityksensä olivat maan tiedustelupalvelun Stasin mielenkiinnon kohteena.

Castorfin Anklamissa vuonna 1982 työstämästä Othello-tulkinnasta löytyi jo hänen esityksilleen ominainen tekstin palasiksi hajottamisen sekä palojen sekoittamisen metodi. Ainakin Stasin tarkkailija kirjoitti, että jopa alkuperäisteoksen tuntevan oli mahdoton sanoa, kuka näyttämöllä nähdyistä hahmoista oli kukakin ja mitä he toisiltaan halusivat. Kirjoittaja päätti selontekonsa sanoin ”Esitys ei ollut ymmärrettävissä eli en voi kertoa, mitä näyttämöllä sanottiin.”

Castorfin kritiikki tähtäsi tuolloin DDR:ssä piilleeseen latenttiin rasismiin. Kyky nähdä yhteiskunnan mätäpaiseet ja tuoda ne kärjistetysti näyttämölle on ollut Castofin tavaramerkki alusta lähtien.

”Virallisesti DDR:ssä ei ollut rasismia, mutta todellisuudessa sitä oli todella paljon, eritoten afrikkalaisia kohtaan. Sijoitin Othellon puna-mustaan tilaan, jossa oli sohva ja jääkaappi. Kysymyksenasettelu tässä yhteydessä oli: Kenelle jääkaappi kuuluu? Kuuluuko jääkaappi ja sen sisällä oleva olut tummaihoiselle? Kuuluuko sohva tummaihoiselle? Entä kuuluuko valkohipiäinen nainen tummaihoiselle? Nämä lauseet olivat DDR:ssä provokatiivisia lauseita ja menivät todella syvälle, aina aikaan ennen toisen maailmansodan päättymistä”, kertoo Frank Castorf.

Johdonmukaisesti tai psykologisesti rakentuvaa kerrontatapaa saati eläytyviä näyttelijöitä Castorfin esityksistä saa turhaan etsiä. Ohjaaja improvisoi, assosioi ja teoretisoi, rönsyilee, vieraannuttaa ja venyttää. Hänen dekonstruktiivista metodiaan on yritetty jäljitellä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, mutta yleensä onnistumatta. Syynä on se, että Castorfin näyttämöestetiikan ja -kielen taakse kätkeytyy kokonainen esteettis-filosofis-poliittinen kosmos, ei pelkkä ulkoinen muoto. Ja sitä toteuttamaan vaaditaan äärimmäisyyksiin venyviä näyttelijöitä.

”Tiedän, että vaadin näyttelijöiltä kohtuuttomia. Vielä joitakin vuosia sitten saksalaiset näyttelijät olivat tähän myös valmiita. Nykyään lauotaan ironisia sitaatteja ja varotaan, että ei rasituta liikaa. Televisio pilaa dionyysisen näyttelemisen. Ohjasin vastikään Pariisissa, ja hämmästyin ranskalaisnäyttelijöiden valmiutta uhrata itsensä. Heillä oli into antautua teutonisen pilkkojan käsiin ja hypätä tilanteisiin, joita he eivät voineet kontrolloida. Olin todella ällistynyt.”

DDR:ssä kehityksensä alkuun päässyt teatterikonsepti puhkesi täyteen kukoistukseensa vasta Saksojen yhdistymisen jälkeen, kun Castorf löysi ideoilleen henkisen tyyssijan, Volksbühnen. Berliinin Rosa-Luxemburg-Platzilla sijaitsevasta teatterista tuli 90-luvulla viidentoista vuoden ajaksi Saksan merkittävin teatteri, jonka säteily ulottui kaikkialle Eurooppaan. Ja ulottuu edelleen. Sillä viime aikaisista kriiseistä huolimatta berliiniläisohjaajalla on kysyntää kansainvälisillä näyttämöillä.

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Alfred Döblinin Berliini Alexanderplatz, Suomessakin vuonna 2001 nähty Tennessee Williamsin Viettelysten vaunu sekä koko 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun Fjodor Dostojevski -tulkintojen sarja Riivaajat, Sorretut ja solvatut, Idiootti sekä Rikos ja rangaistus olivat ja ovat saksalaisen näyttämötaiteen tähtihetkiä, joissa niin ohjaajan intentiot kuin niitä toteuttaneiden näyttelijöiden suorituksetkin loksahtivat kohdalleen.

”Minua kiinnostaa aina näyttelijä. Menestyksekäs näyttelijä, ei ajatteleva. Menestyksekäs näyttelijä toimii kuin jalkapalloilija Günter Netzer, joka pelasi unissakävelijän varmuudella 20 vuotta sitten. Tämä oli mielestäni esittävää taidetta, ja näyttelijän on myös pystyttävä vastaavaan suoritukseen näyttämöllä. Sen sijaan vääränlaisen kahvilapsykologian esittäminen Stanislavskia jäljitellen on antropologinen valhe”, tykittää Castorf.

Ohjaaja on kiertoteiden kulkija tai ryöppyävien jokien kahlaaja, kuten asian voisi Castorfin ihailemaa klassikkokirjailijaa mukaillen ilmaista.

”Dostojevskin teokset ovat voimakkaasti virtaavia vesiä, eivät kirkkaita vuoristojärviä, kuten Goethellä. Voimakkaissa virtauksissa kaikki on epäjärjestyksessä, ja juuri tämä seikka kiinnostaa minua. Voin olla halutessani hyvä biljardin pelaaja, mutta en silti lyö täydellistä linjaa. Näin peli saa aivan uuden dynamiikan ja omanlaisensa logiikan”, linjaa Castorf työtapaansa.

”Teen asioita tiettyyn pisteeseen asti kuin järjestelmällinen toimistotyöntekijä. Tiedän tarkkaan, mitä minun pitää tehdä, mutta jossain vaiheessa tulee se hetki, että haluan tuhota koko järjestyksen – vähän samalla väkivaltaisuudella, jolla venäläinen anarkismiteoreetikko Mihail Bakunin halusi muuttaa maailmaa.”

Lue Maarit Lukkarisen haastattelu kokonaisuudessaan Teatteri&Tanssista 4/2013.