Odotin Lilla Teaternin Kungenin olevan Timo Harakan ja Antti Karumon näytelmän Björn Wahlroosista. Hyvä aihe, erityisesti ajatellen Nokian Salon tehtaan viimevuotista alasajoa. Vastakkain näyttämöllä Salon seudun ruhtinas, kovalla pelillä rikastunut kartanonherra, ja tuollaisessa pelissä pois potkitut ihmiset paikallisessa Prismassa ostoksilla…
Carl-Kristian Rundman Björn Wahlroosina. Kuva Tapio Vanhatalo.
Mutta osoittautuukin, että Kungen ei olekaan näytelmä Björn Wahlroosista. Pikemminkin se on johdanto kertomukseen Isä (Leif Salmén), Poika (Wahlroos) ja Pyhä Henki (Matti Klinge). Ja tämän henkilöpelin myötä se sivuuttaa kiinnostavan ulottuvuuden – suomalaisen todellisuuden. Meidät.
Viime vuosikymmenten taloudellis-aatteellisen historian kolmikantana mainitut herrat toimivat kyllä. Heidän avullaan voidaan tarrata myös suomalaisten toimintaa ohjaaviin perusmotiiveihin, kateuteen ja vihaan. Herraviha, hurriviha, eliittiviha, rahamiesviha – niissähän tämä maa kiehuu ja kihisee.
Kolmikon suhteisiin tai kansan motiiveihin näytelmässä päästään kuitenkin käsiksi vain hetkittäin. Suurin osa ajasta esitellään näytelmän käynnistävää tilannetta ja sen sijoiltaan niksauttavaa henkilöä. Tilanne on Wahlroosin (Carl-Kristian Rundman) 50-vuotissyntymäpäivät ja henkilö hänen nuoruudenystävänsä, vasemmistolaisena pysytellyt toimittaja Leif Salmén (Niklas Häggblom).
Kungenissa puhutaan paljon. Ja selitetään kaikkea sellaista, jota ei tarvitsisi selittää keskellä syvintä Ankkalammikkoa, Lilla Teaternin monet, terävät aikalaissatiirit nähneessä salissa.
Sen sijaan Kungenissa ei kuvitella paljoakaan. Näytelmä tyypittelee henkilönsä edustamaan mielikuvaa, ei anna heidän elää. Se vihjaa, että narrimaiseksi yksinkertaistettu Wahlroos on mahtipontisten kutsujensa alla epävarma, mutta ei kerro miksi.
Älykkääksi rentuksi supistettua Salménia Kungen kääntyy lopuksi ylistämään. Miksi juuri tätä terävää, mutta – anteeksi vain – ainakin suomenkielisen todellisuuden näkökulmasta, menneitten aikain mediahenkilöä? Aavistan tässä piilevän jotain henkilökohtaista, samoin kuin näytelmän sinänsä puhuttelevissa musiikkivalinnoissa. Aavistan, mutta en saa kiinni, mitä.
Hetken ajan kyllä kuvitellaan. Herkutellaan ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos Salmén ja Wahlroos löytäisivät itsensä suojelemasta Malediivien väestöä. Ajatuskehitelmässä on lennokkuutta, ja sinänsä oikein hyvää työtä tekevät näyttelijät pääsevät irrottelemaan Alisha Davidowin hurmaavissa lavasteissa.
Pian palataan ruotuun, ja loppupuolen tyylilaji on opetusnäytelmä, jossa Salmén on kuningas, Wahlroos edelleen narri ja Klinge – niin, mikä on Klinge? Maan tapa?
Narikan tiskillä teatteri mainostaa André Wickströmin ja Stan Saanilan showta nimeltä Riemukaksikon paluu. Oi jospa Kungenin tekijät olisivat siivonneet mielestään kaiken itsestään selvän ja laittaneet Walhlroosin ja Salménin ottamaan kunnolla mittaa tosistaan!
Mitä siitä olisikaan syntynyt!
Jaana Semeri
Lilla Teatern: Kungen. Teksti Timo Harakka–Antti Karumo. Ohjaus Milko Lehto. Lavastus Alisha Davidow. Rooleissa Carl-Kristian Rundman, Niklas Häggblom, Joachim Wigelius, Edith Holmström, Taisto Oksanen, Sampo Sarkola, Pia Runnakko, Pekka Strang, Elin Peterdottir, Jan Christian Söderholm. Ensi-ilta 1.3.2013
Etusivun kuva Tapio Vanhatalo.
