Kotimaisen teatterin valtavirrasta jää harvoin elämään aikaa kestäviä näytelmätekstejä. Sellaisiakin kuitenkin kirjoitetaan, kuten Seppo Parkkisen Animalis ja Annina Enckellin De bäst anpassade.
Annina Enckell: De bäst anpassade. Rooleissa Sophia Heikkilä. Åsa Wallenius, Anna Hultin ja Ingrid Söderblom. Kuva Casta Portin.
Seppo Parkkisen Animalis ja Annina Enckellin De bäst anpassade ovat historiallisia nykynäytelmiä, jotka valottavat muun muassa kielen ja ajattelun kehitystä esihistoriasta nykyaikaan. Dramaturgi Maria Kilpi kirjoitti Teatteri-lehden numeroon 8/ 2011 kirjoittamassaan katsauksessa vuonna 2010 kantaesitetyistä kotimaisista näytelmistä, että teatteriteksti on peruuttamattomasti demokratisoitunut; sen rooli näyttämöllä voi olla muutakin kuin kaiken perusta. Se voi olla monitasoinen tai yksinkertainen, kirjallisuuden näkökulmasta suorastaan huonoakin.
Kilpi päätti tekstinsä kysymykseen: ”Kai niitä joku kuitenkin lukee?”
Näytelmiä luetaan kai eniten välittömästä ammatillisesta tarpeesta: mitä teatterimme ohjelmistoon valitaan? Mitä seuraavaksi ohjaisin? Minunkin lähtökohtani lukijana oli käytännönläheinen. Kaipasin suomentajana kiinteämpää suhdetta siihen kieleen, niihin kieliin, joilla näytelmäkirjailijat alkuperäistekstejä Suomessa kirjoittavat. Siksi ryhdyin omaan urakkaani: luin kolmisenkymmentä vuonna 2011 kantaesitettyä kotimaista näytelmää.
Luonnollisesti myös aiheet kiinnostivat. Jotkut Kilven havaitsemista trendeistä jatkuivat otoksessani. Esimerkiksi näytelmiä lasten tekemästä tai lapsiin kohdistuvasta väkivallasta löytyi useita. Toisaalta selkeitä juonikomedioita oli joukossa edelleen vain vähän. Monessa tekstissä ihmistä tarkasteltiin jälleen pitkälti olosuhteidensa kautta.
Menneisyyteen sijoittuvia näytelmiä Kilpi löysi vuoden 2010 sadosta vain muutamia, jotka nekään eivät hänestä suhtautuneet historiaan kovin analyyttisesti. Menneisyys ja tulevaisuus näyttivät kadonneen. Seuraavan vuoden teksteistä niitä löytyikin sitten useampia. Erityisesti kaksi oli minusta lajissaan erityisiä.
Seppo Parkkisen Animalis luotaa ihmisen kehitystä lajina, ihmisen ja eläimen suhdetta lajien yhteisestä alkuhämärästä aikaan ennen Charles Darwinia. Se on tarinakudos, tekstimaisema. Annina Enckellin De bäst anpassade käy läpi päähenkilönsä Aurora Karamzinin yli 90 vuotta kestäneen elämänkaaren – ja tuo Darwinin lavalle Auroran keskustelukumppanina.
Näytelmissä ei kuvata pelkästään jotain historiallista henkilöä tai tapahtumaa – tai nykyajassa askarruttavaa ongelmaa historiallisessa puvussa – vaan itse prosessia, ajattelun kehitystä. Yhteistä niille on niin pitkän ajanjakson esittäminen, että se on näytelmässä yleensä epäkäytännöllistä. Sellainen hylätään jo työn alkuvaiheessa, ja kuvauksen kohteeksi etsitään lyhyempää ajanjaksoa, jonka kuluessa tarinan keskeiset elementit tiivistyisivät.
Lukukokemuksena näytelmiin rinnastui myös Kristina Carlsonin romaani Herra Darwinin puutarhuri (2009) – moniäänisyydessään näytelmällinen sekin. Parkkisen ja Enckellin näytelmät kiehtoivat minua omaperäisen – kumpikin hyvin erilaisen – dramaturgiansa vuoksi.
Lue dramaturgi ja suomentaja Aino Piirolan artikkeli kokonaisuudessaan Teatteri&Tanssi-lehden numerosta 3/2013.
Etusivun kuva Robert Seger.
