Anni Klein (entinen Ojanen) ja Kimmo Modig opiskelivat yhtä aikaa Teatterikorkeakoulussa, joka ei heidän mielestään kouluta taiteilijoita vaan ammattilaisia. He sanovat, että erityisesti klassikkojaksolla oppilaita valmistetaan vain laitosteatterin tarpeisiin. Mitä väitteisiin vastaavat opettajat? Entä opiskelija Paula Vesala?
Kuvassa Julia Högnabba ja Jon Henriksen/Federico Garcia Lorcan Yerman. Kuva Panu Poutanen.
Anni Klein ja Kimmo Modig:
”Ville Blåfield kirjoittaa Helsingin Sanomissa 8. helmikuuta 2013, että Helsingin kiinnostavin teatteritalo sijaitsee Haapaniemenkadulla. Hänen mielestään Teatterikorkeakoulun näytöksissä näkee, miltä näyttää huomisen teatteri — tai uuden sukupolven tulkinnat klassikoista, vaikkapa Jotunista, Lorcasta tai Strindbergistä.
Kävimme katsomassa yllä mainitut uuden sukupolven tulkinnat, jotka valmistuivat toisen vuosikurssin klassikkojakson päätteeksi. Useita kuukausia kestävä jakso saattaa yhteen puku-, lavastus-, ääni- ja valosuunnittelun, ohjauksen ja näyttelijäntyön opiskelijat. Ensimmäisen ja toisen opiskeluvuoden kesällä, ennen kuin klassikkojakso alkaa, ohjaajaopiskelijat valitsevat työstettäväkseen yhden teoksen näytelmäkirjallisuuden historiasta. Tätä seuraa pitkä suunnitteluosio.
Kuvassa Anni Klein. Kuva Ville Hyvönen.
Ennen joulua aloitetaan harjoitukset näyttelijäopiskelijoiden kanssa. Esitykset pidetään yleensä toisen opintovuoden keväällä. Opiskelijat kohtaavat jakson aikana ryhmätyön sosiaaliset haasteet ja eri taiteellisten ilmaisukeinojen väliset kommunikointi- ja työskentelyerot. Lisäksi he joutuvat kohdakkain taiteilijaopettajiensa ideologioiden kanssa.
Klassikkokurssi saattaa olla opiskelijoille sekä ensimmäinen kosketus moniääniseen ryhmätyöhön että viimeinen projekti, jossa he työskentelevät satunnaisesti muodostuneissa ryhmissä. Puku-, lavastus-, ääni- ja valosuunnittelun opiskelijat tutustuvat klassikoissa perinteiseen ohjaajalähtöiseen ryhmätyöskentelyyn, jossa suunnittelija voi olla joko luova ratkaisija tai kuuliainen toteuttaja.
Suunnittelija- ja ohjaajaopiskelijat pyörittelevät pitkään näytelmän teemoja ja toteutusmahdollisuuksia.
Kuvassa Kimmo Midig. Kuva Maarit Wennerstrand.
Omalla klassikkokurssillaan vuonna 2004 toinen meistä, Anni Klein, kirjoitti työpäiväkirjaansa: ”En ole koskaan suunnitellut niin paljon kuin tuolloin, enkä ole koskaan ollut yhtä hukassa kuin klassikkoa ohjatessani.” Työpäiväkirjasta tuli esiin myös ikävä kokemus siitä, että työryhmä jakautuu suunnittelijoihin ja näyttelijöihin.
Kun näyttelijäopiskelijat liittyvät osaksi ryhmää näytelmän harjoitusjakson alkaessa, heitä on vastassa audiovisuaalisten ideoiden ja monimutkaisten ajatusrakennelmien suma. Kun joukko ohjaaja- ja suunnittelijaopiskelijoita pyrkii ratkaisemaan näytelmätekstiä toiminnaksi, voi tuloksena olla esimerkiksi mikrofonien virittelyä mitä yllättävimpiin paikkoihin, liikkuvia ja monikäyttöisiä lavasteita, monikerroksisia pukuja ja köyden varassa heiluvia valaisimia.
”Klassikkojakso lienee niin traumaattinen siksi, että uusia asioita tulee kerralla hämmästyttävän paljon”, toteaa tämän vuoden klassikoissa näyttelijäntyön ohjaavana opettajana toiminut Antti Holma.
Miten huomisen teatteria sitten tuotetaan?
Koulun opetusteatterin viralliset tuotannot toteutetaan yleensä seuraavanlaisesti: opiskelijat esittelevät pienoismallin ja muut ideat mallipalaverissa, opetusteatterin henkilökunta auttaa teknisessä toteutuksessa, projektissa työskentelee koulun hallintoa edustava tuottaja, ja opiskelijat työskentelevät sovittujen ammattinimikkeiden alla. Tämä mukailee pitkälti laitosteattereiden tuotantomallia.
”Klassikkojaksolla opitut tekemisen tavat seuraavat usein ammattikentälle”, harmittelee tänä vuonna pukusuunnittelijoiden ohjaavana opettajana toiminut Reija Hirvikoski.
Näkemämme neljä klassikkojakson esitystä olisivat vaivatta siirrettävissä kaupunginteattereiden ohjelmistoon. Tämä ei johdu ainoastaan niiden ammattimaisesta toteutuksesta, vaan myös siitä, kuinka jakson esitykset toistavat teatterin myyttisiä kliseitä. Mistä ovat saaneet alkunsa passiiviset naisroolit, valtaa kuvastavat kuivaraiskaukset tai kaiun läpi ajetut isän äänet? Ketä nämä keinot nykyään puhuttelevat, ja kenen kokemusta nykyajasta ne vastaavat?
Esitykset olivat taitavasti toteutettua epookkia. Federico García Lorcan Yerma-näytelmän toteutus koostui harmonisista yhteislauluista ja -soitosta sekä espanjalaiseen maaseutuun ja baariin viittaavasta lavastuksesta. Maksim Gorkin Pikkuporvareita toi toteutuksensa puolesta mieleen romahtavat ja hylätyt Neuvostoajan kerrostalokompleksit sekä populaarin goottiestetiikan. August Strindbergin monumentaalinen Tie Damaskokseen oli tiivistetty minimalistisen veistostaiteen kaltaiseksi hiekkaneliöksi, jonka sisässä kaapuihin pukeutuneet myyttis-uskonnolliset hahmot liikuskelivat yön hämärässä. Maria Jotunin Arkielämää-novelli esitettiin yksityiskohtaisen tarkassa maalaisympäristön rekonstruktiossa.
Nykyaika oli pyyhitty esityksistä jäljettömiin. Ne vaikuttivat enemmän historiallisilta mallinnuksilta kuin ajankohtaisilta ja henkilökohtaisilta väittämiltä. Samaa voisimme sanoa esimerkiksi valtaosasta näkemiämme kaupunginteattereiden esityksiä. Teatterikorkeakoulun todellinen tarkoitus tuntuukin olevan valmistaa taitavia ammattilaisia, jotka osaavat luoda teatterin näköistä teatteria laitoksissa.
Seuraako tästä, että todistamme draamateatterin konservoitumisen klassiseksi taidemuodoksi? Tällöin taiteellisesti uudistushaluinen teatteri irrottautuisi omaksi taidelajikseen. Näin on käynyt esimerkiksi baletille, jonka on vaikea enää uskoa olevan nykytanssin esivanhempi.
Tai sitten kunnianhimoisimmat teatterintekijät siirtyvät nykytaiteen kentälle hyödyntäen osaamistaan uusin tavoin, kuten koreografina aloittanut ja nykyisin valtavia live-esityksen kaltaisia teoksia luova Tino Sehgal on tehnyt.
Kyse ei ole siitä, että esimerkiksi Kiasma-teatterissa tehty nykyteatteri olisi parempaa kuin Kemin kaupunginteatterin tuottamat näytelmät. Teatteritaiteen opetuksen ongelma liittyy mielestämme päämäärien asettamiseen ja määrittelyyn. Jos Teatterikorkeakoulu haluaa olla taidekoulu, sen on muututtava sellaiseksi. Jos taas tavoitteena on valmistaa ammattilaisia kulttuuripalvelujen tarpeisiin, on tämä sanottava ääneen.
Opetusta voisi avata enemmän aikaamme. Siksi hahmottelimme klassikko-opintojen vastapainoksi nykypäiväjaksoa. Tällä jaksolla opiskelijat tutustuisivat nykytekijöihin ja -estetiikkaan, esimerkiksi Ann Liv Youngin esitysten, J.J. Abramsin Lost–tv-sarjan, Eija-Liisa Ahtilan videotaiteen ja Goodiepalin musiikkiperformanssien kautta.
Kun klassikossa opetetaan laitosteatterin tuotantomalli teknisine palavereineen, kolmantena opiskeluvuotena harjoiteltaisiin vapaan kentän tuotantomalli apurahahakemuksista lähtien. Nykypäiväjaksolla tehtävien esitysten muoto, työtavat ja hierarkia saisivat rakentua jokaisessa produktiossa opiskelijoiden valitsemalla tavalla.
Teatterikorkeakoulusta tuli vuoden alussa osa kolmen akatemian muodostamaa Taideyliopistoa, jonka kerrotaan yliopiston nettisivuilla olevan ”tulevaisuuden taiteilijoiden lähtöalusta”. Teatterikorkeakoulun omien kotisivujen mukaan koulu vastaa ”esittävien taiteiden ylimmästä opetuksesta”. Koulun strategiassa (hyväksytty 2.3.2010) esitetään, että ”Jokainen esitys, tavoitteistaan riippumatta, on repliikki keskusteluun, joka kehittää yhteiskuntaa avoimeksi, sivistyneeksi ja inhimilliseksi.”
Tällä hetkellä Suomen ylintä teatteritaiteen opetusta antava, tulevaisuuden taiteilijoiden lähtöalusta muistuttaa kuitenkin enemmän ammattikoulua kuin vapaata taideakatemiaa.”
Kirjoittajat suorittivat klassikkojakson samassa työryhmässä yhdeksän vuotta sitten ja valmistuivat teatteritaiteen maistereiksi vuonna 2009.
Lue dramaturgiopiskelija Paula Vesalan sekä Teatterikorkeakoulun opettajien kanta asiaan Teatteri&Tanssista 3/2013.
Kirjoittajat suorittivat klassikkojakson samassa työryhmässä yhdeksän vuotta sitten ja valmistuivat teatteritaiteen maistereiksi vuonna 2009.
Etusivun kuva Panu Poutanen.
