Helsinki Dance Companyn taiteellinen johtaja Jyrki Karttunen mietiskelee taiteilijan vapautta, asemoi itseään hallinnollisten päätöstentekijän rooliin ja on hiukan varpaillaan. 
Työpäiväni saattaa kuulostaa erikoiselta ottaen huomioon, että olen ammatiltani koreografi. Entiseen arkeeni verrattuna se onkin erikoista. Aloitin nimittäin vastikään uudessa työpaikassa Helsingin kaupunginteatterissa Helsinki Dance Companyn (HDC) taiteellisena johtajana.
Aamulla pakotan itseni heräämään aivan liian aikaisin. Aamiaispöydässä olen viime viikkoina lukenut Teatterialan työehtosopimusta. Ensimmäiset kokoukset tai tapaamiset alkavat yleensä kello yhdeksän. Se on iltaihmiselle melko aikaista. Ensimmäisten, yleensä viikoittain toistuvien kokousten jälkeen vastaan sähköposteihin, kirjoitan uusia tai delegoin tehtäviä eteenpäin. Kävelen ympäri isoa taloa tapaamassa ihmisiä: yhtä varatakseni tiloja, toista keskustellakseni rahasta, kolmatta suunnitellakseni vaikkapa yleisötyöprojekteja.
Puhun paljon. Tuottaja Marinella Jaskarin kanssa käyn läpi aikatauluja ja niihin päivittyviä muutoksia. Suunnittelen tulevia tapahtumia, aikatauluja ja mahdollisuuksia. Juon paljon huonolaatuista suodatinkahvia ja kahvin korventaessa vatsaani kadun, etten mennyt ajoissa nukkumaan edellisenä iltana. Sitten onkin jo iltapäivä ja ymmärrän, että näissä hommissa yksi päivä on todella lyhyt aika.
Lähes joka päivä tunnen omaksumiskykyni rajojen tulevan vastaan. Välillä tuntuu, etten näe kovin kauas, vaikka minun monestakin syystä juuri nyt pitäisi. Yritän työstää yksityiskohtia ja tajuta, mitä on olla esimies tanssiryhmässä Kaupunginteatterin kaltaisessa organisaatiossa. Oranssin värinen muistikirjani seuraavaa teosta varten kulkee mukana. Viimeisen kuukauden aikana olen kirjoittanut sinne vain yhden suttuisen ajatuksen:
”Tietynlainen vahvoja mielipiteitä väistelevä ironisointi ei nyt lähtökohtaisesti kiinnosta. Isoja tunteita ja intohimoisia ihmisiä.”
Lause varmaankin kertoo jotain sisäisestä tilanteestani ja tietenkin myös jatkumosta, johon mielenkiintoni suuntautuu edellisen, freelance-kauteni viimeisimmän teoksen, Jeminan monta elämää, jälkeen.
Uusi työnihän itse asiassa alkoi jo aikaa sitten. Tai sanoisinko suureellisesti, että uusi ”asemani” alkoi. Viime tammikuussa, kun nimitykseni julkaistiin, jouduin saman tien aloittamaan päätösten tekemisen ja kantamaan eräänlaista HDC-viittaa harteillani eri tilaisuuksissa, keskusteluissa ja kokouksissa. Hyvässä ja pahassa. Yhtäkkiä minuun, vielä hetki sitten vaatimattomaan (ja vaarattomaan?) freelanceriin, lyötiin ison työnantajan ja erityisesti taidepiireissä paheksutun viihdekoneen leima.
Syksyllä, kun tein HDC:lle vierailevana koreografina teoksen 100 tapaa nauraa, huomasin erään kiinnostavan muutoksen ainakin ammattikatsojien vastaanotossa. Monenkirjavalla freelance-kentällä teokseni ovat koko koreografiurani ajan olleet kummajaisia. Niiden populääriys on näyttäytynyt jonkinlaisen kitch-linssin läpi. Kun asettauduin osaksi muun muassa farsseja tuottavan kansanteatterin ohjelmistokokonaisuutta, olin toisaalta saapunut oikeaan kontekstiin. Mutta samalla monen mielessä menettänyt erityislaatuisuuteni taitelijana. Karttusen sanotaan tekevän ison talon paskaa.
Nyt kun työ sitten virallisesti alkoi, olen helpottunut. Ei tarvitse enää jakautua tai miettiä, olenko vielä tai enää sitä tai tätä ja kenen lauluja oikein laulaisin. Nyt laulan hymniä nimeltään Helsinki Dance Company. Tämän kauden päätyttyä lauletaan uusia lauluja. Freelancerin sopimus itsensä kanssa on usein piinallisella tavalla toistaiseksi jatkuva. Mutta reilun kahdenkymmenen freelance-vuoden jälkeen on oikein miellyttävää sitoutua. Myös tehtävän määräaikaisuus helpottaa sen ymmärtämistä. Minua huvittaa, kun joudun vastaamaan kysymykseen, miltä tuntuu kun en ole enää vapaa. Kysymyksenasettelu on absurdi paristakin syystä:
Ensinnäkään en usko vapauteen taiteessa. Toimin parhaiten silloin, kun minulla on rajat ja kun itse ymmärrän, missä ne ovat. Silloin en perusta tekemistäni siihen, mitä luulen tai toivon tekeväni vaan siihen, mitä edessäni näyttämöllä näen. Tämä havainto on yksi niistä asioista, joista vuosien varrella kertyneen koreografin kokemuksen saattaa tunnistaa.
Toisekseen on arrogantin lattea heitto väittää, että kaikista taiteilijan toimintamuodoista juuri freelancerius edustaisi vapautta. Ellei vapaus ylipäätään sitten tarkoita utopiaa. On totta, että minun ei-vapauteni varmaankin määrittyy uudessa tehtävässä eri tavalla kuin freelancer-kentällä, mutta varsinaisen vapauden menettämisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Rajat ovat vain toisenlaiset ja jossain määrin selkeämmät.
Heti tämän vapaus-kysymyksen jälkeen freelancer-ystäväni alkavat kauhistella Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistopolitiikkaa, Teatteriin-tiedotuslehden taittoa ja tanssiryhmän tilannetta. Ja yritän parhaani mukaan kertoa, että asiat kerta kaikkiaan näyttävät erilaiselta kun niitä katsoo toisesta positiosta. Että nämäkään asiat eivät ole ihan mustavalkoisia niin kuin ei taida olla mikään muukaan tässä postmodernissa ajanvieteteollisuuden rytmissä. Mitä, onko Karttuselta kadonnut sielu jo nyt?
Selkeästi rajattu työ on tuonut mukanaan vapaa-ajan käsitteen, jota minun ei freelancerina ole aiemmin ollut tarvetta määritellä eikä pohtia sen käyttöä. Ehkä parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Ehkä tämä on tosiaan jonkinlainen vapaudenmenetyksen merkki, että on syntynyt käsitys vapaa-ajasta ja yksityiselämästä.
Osallistuttuani Teatterikorkeakoulun järjestämään teatterinjohtamiskoulutukseen ymmärsin vapaa-ajan laadun merkityksen johtajan omalle hyvinvoinnille ja työssä jaksamiselle. Erilaisten työnantajaa velvoittavien lakien sivutuotteena johtava asema voi nimittäin olla helposti katkeroittava pesti. Sellainen, jossa se sielu voi helpostikin kadota ja tummua. Tässäkin kirjoituksessa näen vaivaa selitelläkseni itsestäänselvyyksiä ja peittääkseni tietynlaisen surun siitä, että alaisten kanssa ei välttämättä enää mennäkään baariin juoruilemaan jonninjoutavia ja pistämään taidekenttää kolmen kaljan aikana uusiksi. Kaikki päätökseni eivät aina ole alaisten kannalta mukavia, ja niiden tekemisen jälkeen minun on oltava hiljaa ja yksin.
Olen kenties vielä liiankin varpaillani, jotten tekisi sellaisia virheitä, joista erilaiset stereotyyppiset kauhutarinat vihatuista pomoista syntyvät.
Vaikka olenkin ammattiesiintyjä, ei edustaminen tunnu helpolta. Haluaisin osata pitää innostavia puheita ja verkostoitua vaivatta coctail-tilaisuuksissa, mutta todellisuudessa en oikein osaa. Moinen tarkoittaa minulle vain vanhan koulukunnan pönöttämistä. Edustaessani ryhmää ja itseäni olen eri tavalla tarkasteltavana kuin freelancer-koreografina, eikä minun esiintyjänkokemuksestani tunnukaan olevan mitään hyötyä.
Noissa tilanteissa huomaan, että olen aika ujo. Kokouksissa vaatii hurjaa rohkeutta olla jotain mieltä, varsinkin eri mieltä. Tästä muistuu mieleen oma isäni, joka johtajantyössään oli loputtoman hermostunut jostain syystä juuri puheiden pitämiseen. Jos erilaiset keskustelut olisivat hänen aikanaan kuuluneet johtamiskulttuuriin, ei sellaista beetasalpaajaa olisi löytynyt, joka olisi saanut hänet näissä tilanteissa rentoutumaan. Me lapset, joita puheiden sisällöt eivät juurikaan kiinnostaneet, kuuntelimme isämme harjoituksia toistuvasti. Minä harjoittelen onneksi yksin.
Minua huolestuttaa kaikkein eniten, miten yhdistää taiteellinen työ ja johtajuuteen liittyvä byrokraattinen työ sekä varsinainen johtava asema. Tähän mennessä oppimani mukaan hallinnolliseen toimeen tuntuu liittyvän paljon erilaisia lakisääteisiä kommervenkkejä siitä, mitä ei saa sanoa ja tehdä. On oltava esikuvana – ainakin kirjojen mukaan.
Samaan aikaan taiteellisissa prosesseissa tarvitsen myös oikeuden olla huono, epäonnistua, olla epävarma samalla tavalla ja samalla tasolla kuin kaikki muutkin. Siellä minä en edes halua olla esikuvallinen saati varma asiastani. Mielestäni taiteen tekemisen prosessin pitäisikin olla jonkinlainen ideaalimaailmaa edustava tila, jossa ollaan niin turvassa, että epäonnistuminenkin on mahdollista. Nykyisessä taiteen tekemisessäni ollaan sillä tavoin veitsen terällä, että vasta antautumalla aidosti mahdollisen epäonnistumisen uhan äärelle on mahdollista myös osua johonkin, jota voisi kuvata sanalla ”loistava” tai ainakin jollain merkitsevämmällä kuin ”ihan kiva”.
Sellainen toiveikas ajatus minulla onkin mielessäni, että ehkä koko organisaatio tai edes yksi yksikkö voisi toimia samanlaisella flow’lla kuin millä teokset ihanteellisimmillaan syntyvät. Mieltäessäni urakan näin, minua ei enää pelota niin paljon.
Jyrki Karttunen
