Samanaikaisesti, kun nykytaiteen innovaattori John Cagesta kertova ohjelma pyöri tv:ssä, matkustin pojanpoikani Kaamoksen, 1,6-vuotta, kanssa bussissa. Hän ojenteleikse lastenrattaistaan kohden käännettävän tuolin selkänojaa ja sai kuin saikin sen tulemaan naristen alas. Sitten poika päästi sen irti rämpsähtäen ja nauroi ylpeänä tempustaan ja uusi sitä koko matkan. Viitasaaren uuden musiikin festivaaleilla 1983 John Cage piti workshoppia ja narisutteli innokkaasti ovia malliksi. Hän kehotti oppilaita unohtamaan taiteet ja keksimään ne uudestaan.
Tämän ovat lapset jo keksineet ajat sitten. Näin voikin ajatella, että sattumametodinsa ”matematiikan” varjossa Cage vain naureskeli tempulleen, joka käänsi aikoinaan taiteen käsitykset päälaelleen. Mutta niin kääntää pieni lapsikin maailman nurin joka heti silkasta riemusta. 
Olemmeko menettäneen tämän taide-ilon olemisessamme, ja etsimme sille korviketta maalauksista, musiikista, teatterista, tanssista, elokuvista ja tietenkin viihteestä? Kaamoksen hupaisat performanssit lyövät vilpittömyydellään laudalta Chaplinin. Cagen kontrolloidut kakistelut tuntuvat akateemisilta pojan laittaessa videoarkistoni kaaokseen. Videoin tietenkin poikaa koko ajan. Utubessa onkin lopullinen yhteinen taidejulistuksemme: ”Lapsi piirtää.” Kaamos räpsii liitutaulua ja samalla älämölöö taiteen ytimen.
Cage pyrki metodissaan poistamaan taiteilijan egon ilmaisun ja sattuman kautta löytämään olemisen luonnollisuuden. Kuulostaa zen-buddhismilta pikemmin kuin taiteelta, mutta Kaamos on sitä. Kysymys ei enää olekaan taiteen käsitteestä, vaan elämän leikkiperustasta. Lapsi voisi leikiten kasvaa maailman mittaiseksi, mutta mikä estää sen?
Tämä leikkitieteellinen asenne on kovin vähäistä Suomessa. Shinji Kanki, suomalaistunut japanilaissäveltäjä opetti Cagen äänitaiteen perinteitä Sibelius-Akatemiassa, missä Kaamoksen isä Pilvari oppi melutaiteen läksynsä. Virka lopetettiin. Kanki teki protestiksi performanssin, jossa hän kerjäsi kadulla ”ääniä” ihmisiltä mustalaismummojen tyyliin kyyryssä rukoillen.
Suomessa ei ole varaa leikkiin, koska leikki purkaa puskureita ja on siten poliittisesti vaarallista.
Armenialainen tietäjä G.I. Gurdieff puhui ”ihmiskoneesta” vaikuttavasti 1900-luvun alkupuolella. Hän edusti ”maailman vanhinta” tietoa ja väitti, ettei todellista ihmistä ole vielä syntynytkään. Hänen opetuksiaan on vihdoin suomennettu matemaatikko-teosofi P.D. Uspenskin kirjaamista, Pietarissa ja Moskovassa ennen vallankumousta pidetyistä mestarin puheista teokseen Sirpaleita tuntemattomasta opetuksesta (Basam Books, 2003). Gurdieffilla oli vain muutamia oppilaita, eikä hän puhunut joukoille, koska ”ihminen on kone” ja tekee opista ”puskurin”. Vain yksilö, joka on ”pettynyt kaikkeen”, voi tutkia koneensa toiminnat ja päästä siitä irti antamalla sille ”shokkeja”. Hänellä oli ainutlaatuinen dynaaminen ihmiskuva ja maailmasynty-oppi oktaavista ja liikkeestä, joita modernit muusikot ja tanssijat ovat hyödyntäneet.
Pieni lapsi ei ole vielä tähän koneeseen samastunut. Joillekin aikuislapsille tämä ihmiskoneesta karkaaminen on onnistunut omin päin. Mieleen tulee ensimmäiseksi ilveilevä pyhimys ja outsider-taiteilija Elis Sinistö, jonka itetehty Villa Mehun tontti Kirkkonummella on nyt myyty salaa Kaustisten rikospesän katteiksi. Sinistö testamenttasi paikan Kaustisten säätiön kautta ihmiskunnalle, ”ettei se joutuisi rikollisten käsiin”, koska hänelle vakuutettiin, että siellä se on turvassa. Näin meillä suurmiehet pannaan! Seuraavaksi myydään varmaan Sibeliuksen Ainola ja Aleksis Kiven mökit!
Sinistössä oli ”tanssia yli puskureitten”, jotka nyt lanaavat Eliksen Riemutemppelin matalaksi. Mehutie on ollut monille pyhiinvaelluspaikka. Julistankin Eliksen aikamme esikuvalliseksi elämänsankariksi vastakohtana kaikille näille terminaattoreille.
Erkki Pirtola
Kirjoittaja on kuvataiteilija ja Teatteri&Tanssi-lehden uusi kolumnisti.
