Kaksi kuukautta opintoja takana. Joka toinen päivä tuntuu, että haluaisi vain lähteä ja unohtaa koko idean opiskella teatteria. Vahva tahto tehdä vastustaa teoriaopintojen maistumista. Joka toinen päivä taas tuntuu siltä, että tylsäksi kuvittelemasi luennon jälkeen olet uutta energiaa täynnä ja riemurinnoin matkalla kohti uusia ajatuksia.
Parhaan luennon aikoihin piti Daniel Plöeger, hollantilainen performance artist, joka puhui juttuatrukturalismista ja sen vaikutuksesta yliopisto-opiskeluun. Hän aloitti luentonsa seuraavasti:
”Ladies and gentlemen,
There is no attendance register.
I want you to come here because you have a will to knowledge, a desire to become an intellectual, a critical artist with a broad and thorough general knowledge.
I don’t want you to be here because I check your attendance and penalize you for non-attendance.
If you do not wish to come to my lectures, I trust that you made this decision on the basis of a careful consideration of what is best for your academic development.
I consider both students and lecturers members of the academic community.
University education is a process of sharing and developing together.
Despite the scandalous tuition fees, I refuse to consider students as consumers who simply fulfil tasks set by their lecturers in order to obtain a degree.
I wish my students to develop themselves because they have a passion for academic studies, not because they want to fulfil degree requirements.
Not only do I consider tuition fees an infringement on the right to equal access to education, they also undermine the integrity of academia. I refuse the concept of university education as an investment in employability and thus an efficient way to increase capital. Employability is a possible side-effect of attending academic studies, not its objective.
I am not sure if my complicity in the current British educational system can be ethically justified.
This lecture will be boring.
There will be no images and no videos to entertain you.”
Kiitos luennosta, pelastit sen päivän, ja ehkä koko syksyn. Olen ollut masentunut, aloitin innoissani, olin varma, että jokainen päivä on täynnä uuden löytämistä, ja jokainen esitys on varmasti edellistä parempi. Toisin kävi. Menin katsomaan paljon puhutun TR Warszawa and Teatr Narodowyn Nosferatun. Pettymys. Tyhjänpäiväistä kouhkaamista lavalla ikäänkuin hidastetussa filmissä.
Menin myös kovasti odottamaani ja paljon etukäteen kohistuun osallistavaa teatteria tekevän Shunt-ryhmän The Architects -esitykseen, joka petti kaikki odotukseni. Jälleen. Luulen, että osallistavasta teatterista, siis teatterista, jossa yleisö joutuu osaksi esitystä, on tullut uusi markkinointitermi. You Me Bum Bum Train oli poikkeuksellinen esitys ensimmäisellä kerralla, mutta kolmannella kerralla yllätyksellisyys kostautuikin jo, koska katsojan shokkiefektiä ei enää ollut. Nyt katsoessani Shuntin esitystä, odotin jotain järisyttävää tilallista elämystä, jota ei sitten tapahtunutkaan.
Kunnes viimein, tämän teatterisyksyn pelastivat kaksi aivan suurenmoista esitystä. English National Operan Carmen Calixto Bieiton ohjauksena oli uskomaton. Katsojana, ilman ennakko-odotuksia sain enemmän kuin koskaan olen oopperassa saanut. Rohkea, kiisteltykin ohjaus oli nerokas. Roolihenkilöistä oli tehty uskottavia, aitoja hahmoja. Lava oli täytetty toiminnalla. Kerrankin ooppera, jossa laulaja on myös näyttelijä. Tarkka koreografia yhdistettynä tarkkaan tilannetajuun loi hekumallisia tilanteita. Carmenista oli tehty vaaleaverikkö, lapsikuoron tilalla marssivat aikuiset sotilaat.
Toinen syksyn pelastaja oli drag-artisti, suoranainen nero, David Hoyle, joka oli rakentanut lauluiltansa Merrie Hell yhdessä säveltäjä Richard Thomasin kanssa. Jostain lapsuudestani kai kumpuaa se tunne, etten oikein koskaan pitänyt joulusta. Ihmisten stressi ja kaikki kiire veivät minulta sen, mitä olisin ehkä joululta kaivannut – rauhaa. David Hoyle käsitteli esityksessään nerokkaasti sitä, miten joulu on tuhonnut useita parisuhteita, miten tilastollisesti joulukuussa lapset tekevät eniten itsemurhia ja miten uskontoa pitäisi pitää kaikkeen syyllisenä.
Joka tapauksessa, olen oppinut nyt viimeinkin sen, että yksikään esitys, joka ei ole ollut edes ensi-illassa ja joka on jo saanut jollain kumman tempulla tähtiä miten monta tahansa, en lankea tuohon ansaan ja aio olla mainonnan uhri. Aion rohkeasti katsoa teatteria, mitään odottamatta. Kun mitään ei odota tapahtuvaksi, ehkä silloin jotain juuri tapahtuu.
Mikko Rautiainen
Mikko Rautiainen (1979), on Rovaniemeltä syntyisin oleva teatteritaiteen opiskelija. Hän on opiskellut myös musiikkia ja Teatterikorkeakouluun valo- ja äänisuunnittelun laitoksella vuosina 1999–2002.Nyt 33-vuotiana hän opiskelee teatteriohjausta ja digitaalista esitystaidetta Lontoossa.
Seuraa Mikon matkaa myös Twitterissä: @mikkolontoo
