Kristian Smedsille uuden esityksen valmisteleminen on matka, jonka päämäärästä ei ole lähtöhetkellä tietoa. Se kiemurtelee ja saa jatkuvasti uusia käänteitä. Mukaan lähteviltä menetelmä vaatii voimakasta työpanosta ja luottamusta siihen, että kiertoteiden kautta päästään lopputulokseen. Myös reitti Münchenissä oli täynnä mutkia ja ongelmia.

Kuvassa Juhan Ulfsak ja Hannu-Pekka Björkman. Kuva Lennart Laberenz.

Kristian Smeds on vieraillut esityksillään useampaankin kertaan saksalaisissa teattereissa, mutta ohjausdebyyttinsä hän teki lokakuun alussa Münchenissä, maineikkaassa Münchner Kammerspielessä, joka juhlii parhaillaan 100:tta merkkivuottaan.

Müncheniin suuntautunut esityshanke sai alkunsa kyselystä, jonka Kammerspielen teatterinjohtaja Johan Simons teki teatterikollegojensa keskuudessa. Simons halusi tietää, missä ovat eurooppalaisen teatterikentän mielenkiintoisimmat ohjaajat. Monen listalta löytyi myös nimi Kristian Smeds. Herrat Simons ja Smeds tapasivat toisensa ensimmäisen kerran Brysselissä kolmisen vuotta sitten. Ja ilmeisesti noihin aikoihin alkoi myös suostutteluleikki. Simons houkutteli, ja Smeds kieltäytyi omien sanojensa mukaan arviolta seitsemän kertaa.

Kuten vuosi sitten Tallinnassa ensi-iltansa saanut 12 Karamazovia, myös Rikoksen ja rangaistuksen teemoista viritteille lähtenyt Rodion Raskolnikovin imaginaarinen Siperian sirkus on kansainvälinen produktio. Tai tarkkaan ottaen se on eurooppalaisin yhteisvoimin tehty produktio, sillä esitystä oli tekemässä teatterilaisia niin Belgiasta, Luxemburgista ja Saksasta kuin myös Suomesta, Unkarista ja Virosta.

Harjoitusprosessi alkoi toukokuun alussa, jolloin työryhmä tuli ensimmäiseen, juhannukseen asti kestäneeseen treenijaksoon Müncheniin. Tätä edeltäneet lukuharjoitukset oli pidetty jo aiemmin Viron Naissaaressa, jossa ryhmä alkoi kutistua. Alkuperäisestä yhdeksän näyttelijän kokoonpanosta jäi lopulta jäljelle kuusi.

Kaikki kolme poisjäänyttä olivat Kammerspielen näyttelijöitä, joille Smedsin metodi todennäköisesti tuotti vaikeuksia. He eivät halunneet lähteä kehittämään esitystä siten, että ohjaaja rakentaa teosta yhdessä näyttelijöiden kanssa näiden eri tilanteissa synnyttämiä tunnetiloja, liikkeitä ja eleitä tarkkailemalla. Sillä vaikka Kristian Smeds tukee ja ohjaa näyttelijöitä työprosessissa kaikin mahdollisin tavoin, ilman konkreettista suuntaa ja tekstiä näyttelijän on etsittävä materiaalia ensin omasta tunne- ja kokemusmaailmastaan. Smedsin metodissa tämä tarkoittaa improvisointia uupumiseen asti.

Ryhmä treenasi Kammerspielen kellarikerroksessa sijaitsevassa harjoitustilassa ensimmäisen jakson aikana. Varsinaiseen esitystilaan eli Spielhalleen siirryttiin kakkosjaksolla heinäkuussa. Ensimmäisessä vaiheessa kaivettiin materiaalia syvältä näyttelijöiden kokemusvarastosta. Tuntikaupalla ja päivä toisensa jälkeen edessä oli aina uusia ideoita ja kokeiluja, jotka Lennart Laberenz tallensi videokameralleen, jotta ne eivät katoaisi työryhmän muistista.

Materiaalia kertyi lopulta valtava määrä. Noin neljä kuukautta kestäneiden harjoitusten aikana kasassa oli nelisenkymmentä kohtausta, joista vain noin neljännes päätyi esitykseen.

Reitti Raskolnikovin synkkään maailmaan kulkee Federico Fellinin 70-luvun alussa ohjaaman Klovnit – onnellisten maailma -tv-elokuvan kautta. Spielhallen näyttämö on suuri penkkirivien ympäröimä esitystila. Siellä liikutaan oudoissa, hauskoissa, mutta myös julmissa miljöissä. Tilassa nähdään punanenäisiä, peruukki- ja hattupäisiä pellehahmoja taikuuden, pantomiimin, slapstickin ja raakuuksien välimaastossa. Tekoprosessin edistyessä esityksen lavastuksesta ja puvuista vastaava virolaistaiteilija Ene-Liis Semper virittää esitystilan kattoon suuren vihreäsävyisen kankaan, joka tuo mieleen sirkusteltan.

Kristian Smedsin Rodion Raskolnikovissa puhutaan vähän. Esityksen ensimmäinen osa rakentuu pääosin näyttelijöiden eleiden, mimiikan ja keskinäisen vuorovaikutuksen sekä kohtauksia säestävän musiikin varaan. Muusikko Timo Kämäräinen seuraa näyttelijöiden tunnetiloja ja liikkeitä näyttämöllä ja improvisoi tunnelmaan ja eri karaktääreihin sopivaa musiikkia. – Tai reagoi tarpeen vaatiessa ohjaajan toiveisiin, jotka saattavat olla hyvin ympäripyöreitä kehotuksia, kuten ”soitapa Siperiaa”.

Esityksessä ei punota loogista tarinaa eikä anneta selityksiä. Produktio koostuu toisistaan riippumattomista kohtauksista, ja katsoja johdatetaan maaperälle, jossa tulkintamahdollisuuksia on lukuisia.

”Rakenne on muokattu tarkoituksella ’ei-selkeäksi’, sellaiseksi, että katsoja jää miettimään: ’Ai, että tällaistakin on. Onkohan tämä nyt totta vai pelleilyä?’ Halusimme, että eri tasot ovat niin epäselviä, että katsoja jää esityksen nähtyään pohtimaan, kuinka sitä pitäisi tulkita”, avaa Smeds.

Maarit Lukkarinen

Kirjoittaja on Berliinissä asuva toimittaja, joka seurasi Teatteri&Tanssi-lehden toiveesta teoksen harjoituksia Münchenissä. Hanketta tukivat Goethe Instituutti ja Berliinin Suomi-instituutti.

Lue koko artikkeli Teatteri&Tanssin numerosta 7/2012.

Eusivun kuva Lennart Laberenz.