Juha Jokelan Patriarkka on nimensä veroinen järkäle. 140-vuotiaan Kansallisteatterin kantaesitys pompauttaa Jokelan niin dramaatikkona kuin ohjaajana oman sukupolvensa patriarkan saappaisiin.
Kuva Stefan Bremer.
Kerroksinen ja teknisesti mestarillinen Patriarkka käyttää hyväkseen peilejä ja kuulaita valoverhon kaltaisia projisointeja. Perheen mikrohistoria avautuu panoraamaksi hyvinvointi-Suomen repeilevään hätätilaan. Jokelan dialogi on terävää, kirkasta ja humoristista – esitys hakee vertaistaan Kansallisteatterin lähihistoriassa.
Kun 60-lukulaiset Kalevi Sorsa -säätiön pesänjakajavanhemmat joutuvat terapiasukupolven pihteihin, sama vuoropuhelu elää katsojissa.
Juhlaensi-illassa näimme katsomon kokoisesta peilistä paitsi itsemme myös sen, miten Kaaos- ja Paniikki-näytelmät kirjoittanut johtaja Mika Myllyaho (s. 1966) juoksi näyttämöltä parvelle presidenttien porukkaan ohittaen Tarja Halosen (s. 1943), Kalevi Sorsan suuren perillisen.
Jokela tuo Ranskassa eläkepäiviä viettävän Heimo Harjun (Raimo Grönberg) vaimoineen Suomeen. 60-lukulainen tekijämies haluaa vielä kerran tehdä tekoja. SDP:n ja rakennusbisneksen keittämä Harju oli luomassa arava-järjestelmää. Nyt hän hakee virtaa neljännen polven ydinvoimalasta.
Heimo Harjun poika, 40-vuotias Jarno (Juha Varis) ei ole vanhan liiton vastuunkantaja. Maailma väreilee hänen ympärillään hermostuneessa identiteetti-reflektiossa. Ajatuspajassa työskentelevä filosofi on hukassa sekä itseltään että vaativalta vaimolta. Häneltä puuttuu kyky rakastaa syntyvää poikalasta.
Ekokatastrofi ja kaipuu ovat sukupolvet ylittävää angstia maailmankylässä, silti kuilu kokemusten välillä aukeaa surullisen sovittamattomana. Se nähdään päivällispöydässä, kun raudankova feministi-miniä Petra (Kristiina Halttu) moukaroi maan tasalle 60-lukulaisen hyväveli-kerhon sojottavat fallokset. ”Hyvinvointi”-projektit ovat olleet ego-penetraatioita, joissa oman perheen hyvinvointi on sivuutettu.
Juha Jokelan ansio on, että hän ylittää viholliskuvat – tosin draaman edetessä naisten osattomuus korostuu. Traaginen haikeus syntyy kotiin unohtuneen vaimon elämättömästä elämästä – rakkausvaje periytyy lapsille. Patriarkan ytimessä on tunnevamma, siitä kumpuava voimattomuus ja viha.
Kirsti Wallasvaara hehkuu Virpi Harjuna. Nykyhetki ja mennyt niveltyvät runollisesti elokuvallisissa takaumissa, nuoren Harjun pariskunnan – diplomi-insinöörin (Heikki Pitkänen) ja opettajan (Minka Kuustonen) – rakkauden 60-lukulaisessa hurmoksessa.
Kauneusvirheenä voisi pitää sitä, että loisteliaan ensimmäisen puoliajan jälkeen draama juuttuu infarktin jälkeiseen lamaannukseen. Vapautta ei tahdo löytyä – tosin tästähän Patriarkassa juuri on kyse.
Marketta Mattila
Suomen Kansallisteatteri: PaTriarkka. Kirjoittanut ja ohjannut Juha Jokela. Dramaturgi Minna Leino. Lavastus Teppo Järvinen. Videot Timo Teräväinen. Valot Minna Toikka. Äänet Tommi Koskinen. Rooleissa Raimo Grönberg, Kirsti Wallasvaara, Juha Varis, Kristiina Halttu, Juha Muje, Kaija Pakarinen, Pirjo Määttä, Heikki Pitkänen, Minka Kuustonen, ja Antti Luusuanniemi. Kantaesitys suurella näyttämöllä 19.9.2012.
Etusivun kuva Stefan Bremer.
