Ohjaaja Sakari Hokkanen tekee kuunnelmasarjaa, kaipaa omaa teostaan, suunnittelee bodaamista ja miettii elämän arvaamattomuutta.

Fillaroin aamulla Töölönlahden rantaa pitkin töihin. Vastaan juoksi lauma tämän syksyn uusia näyttelijäopiskelijoita. Sekunnin oli nostalginen olo, sitten tuntuikin aika hyvältä olla valmistunut. Viihdyin koulussa ja pidin jopa juoksemisesta, ei sillä. Mutta ikä, rahapula ja kunnianhimo ajoivat valmistumaan. Niin että täällä sitä nyt sitten ollaan. Kentällä.

Ohjaan parhaillaan Radioteatterille kuunnelmasarjaa Pet Shop. Kuunnelman ohjaaminen on kivaa, teatteriin verrattuna kevyttä puuhaa. Tämän proggiksen hienoin puoli on ollut se, että pääsen työskentelemään vanhojen konkareiden ja nuoruuden idoleideni kanssa. Kun Tero Jartin sadistinen nauru kaikuu Geneleceistä, huomaan rakastavani työtäni. Näyttelijäporukka tässä jutussa on ylipäätään mahtava, nauhoituksissa on yksinkertaisesti pirun kivaa. Kiitos siitä, te ihanat hullut: Tero, Hannele, Ylppö, Alina, Mirre, Riku ja Arttu.

Tuotantona tämä juttu on siitä erikoinen, että jaksoja ajetaan ulos melkein sitä mukaa, kun niitä valmistuu. Ensimmäinen tuli viikonloppuna radiosta, kuuden jakson urakka on nyt puolivälissä. Tämä on kokeileva työtapa, johon lähdin kiinnostuneena mukaan. Nauhoitukset katkaisevat mukavasti muuten mahdollisesti puuduttavaa editointiputkea.

Kaikki sujuu tässä tuotantomallissa oikein hyvin niin kauan, kun ei tule yllätyksiä, kuten sairastapauksia. Ainahan niitä tulee, mutta tällä kertaa tuli poikkeuksellisen paljon. Syysflunssat iskivät oikein kunnolla, ja nauhoituksia on jouduttu siirtämään. Aikataulu on sen verran herkkä, että vaaditaan melkoisia ponnistuksia, jotta jaksot tulevat jatkossakin ulos ajallaan. Taistelumentaliteetti on onneksi vahva.

Työskentelin 2000-luvun taitteen IT-huuman aikaan Nokialla. Nyt pari vuotta teatterikenttää katseltuani olen tehnyt surullisen havainnon, että muusta työelämästä tuttu tehokkuusmentaliteetti on pesiytynyt myös taiteelliseen työhön. Taidelaitostenkin uumenissa istuu ihmisiä jotka excel-taulukoineen miettivät, miten ihmisistä saadaan revittyä irti maksimaalinen tehokkuus. Mutta ihmisruumis ei ole kone, se ei mene excel-taulukkoon, vaikka kuinka tunkisi. Joskus minustakin tuntuu, että muuttuisin mielelläni koneeksi. Treenaisin, nukkuisin, söisin ja paskoisin minuuttiaikataulussa. Olisin maksimaalisen tehokas koko ajan, enkä tuntisi kipua.

Haastattelin taiteellista lopputyötäni varten ammattikehonrakentajaa, joka eli joka päivä saman rutiinin mukaan. 140-kiloinen jässikkä punnitsi ruokansa gramman tarkkuudella, nukkui ja treenasi aina tasan samalla kellonlyömällä. Päihteitä, valvomista tai romantiikkaa ei askeettiseen elämäntapaan mahtunut. Tavallaan kadehdin häntä; kaoottisessa maailmassa tuollainen elämäntapa luo järjestystä ja tuo turvallisuudentunteen. Kääntöpuolena sitten onkin se, että jotain olennaista ihmisyydestä menetetään.

Takaisin taiteeseen. Se mitä excel-ihmiset eivät tunnu ymmärtävän on, ettei luovaa työtä voi tehdä liukuhihnalta niin kuin makkaraa. Tarvitaan sellaistakin aikaa, jolloin ei synny näkyvää tulosta. Tarvitaan aikaa, jolloin ajatellaan sitä mitä tullaan tekemään, luodaan yhteinen visio. Koska tämä ei synnytä mitään konkreettista ja mitattavissa olevaa, sille ei ole olemassa excel-saraketta. Menisiköhän tarve luovalle ihmettelylle paremmin läpi jos excelissä lukisi että näinä päivinä innovoidaan?

Pet Shopin on käsikirjoittanut työparini Laura Gustafsson. Teimme Lauran kanssa koulussa monta juttua yhdessä, tämä on toinen teos ammattipuolella.

Seuraava yhteistyömme on Lauran Huorasatu-romaanin näyttämösovitus Ryhmäteatteriin. Tai pitäisi ehkä puhua ennemmin kirjasta inspiroituneesta esityksestä, perinteistä romaanidramatisointia ei ole tulossa. Työ on tällä hetkellä vielä käsikirjoitusvaiheessa. Luen ja kommentoin, ehdotan ja opponoin. Odotan jo, että pääsen esityksen kimppuun kunnolla, kunhan Ylen urakka päättyy. Näpit syyhyävät päästä näyttämölle pitkästä aikaa. Teen mielelläni syrjähyppyjä radion tai telkkarin puolelle, mutta elävää esitystilannetta ja teatteriproggiksen yhteisöllisyyttä ei voita mikään.

Ohjaajan arki on alkanut valjeta minulle viimeisen parin vuoden aikana.

Lue mitä ohjaaja Sakari Hokkanen kirjoittaa Töissä nyt -ajatuksistaan Teatteri&Tanssista 6/2012.