Kotimaisen harrastajateatterin kehitys on viime vuosina kulminoitunut dramaturgisen ajattelun laajentumiseen ja ohjauksellisen otteen kaventumiseen. Soveltavan teatterin työtavat ovat yleistyneet samalla, kun maahamme on syntynyt pulaa työhönsä intohimoisesti suhtautuvista, ammattitaitoisista ja yhteistyökykyisistä ohjaajista. Mistä löytyisi uutta terää harrastajateatterille?

Teatteri Retikka: Vapauden kaiho. Kuva Antti Väyrynen.

Keskeisin tekijä nykyisen harrastajateatterin kehityksen taustalla on 20 vuoden ikään tullut teatteri-ilmaisun ohjaajien ammattikorkeakoulutus. Näiden koulujen kasvateille postmodernin ja osallistavan teatterin tunnusmerkit hierarkioiden purkamisesta yhteistoiminnallisuuteen ovat jo konventio sinänsä.

”Ennustin parikymmentä vuotta sitten, että ’soveltavat draamamuodot’ tuovat näyttämöillemme uutta työtapaa ja estetiikkaa pidemmän päälle enemmän kuin ’virallinen’ traditiomme”, toteaa teatterityön professori Yrjö-Juhani Renvall.

”Niin näyttää käyneen. Dramaturgiasta on tullut iso muuttuja ja muuttaja. Se on vaikuttanut koko ylöspanoon, myös näyttelemiseen. Prosessit ovat yhä yhteisöllisempiä, ja juuri se pitää lavatouhun elävänä, tietoisena, kirkkaana. Tämä kertoo siitä, miten ja mitä kautta ohjaajat ovat oppinsa ja vaikutteensa hakeneet.”

Harrastajateatterit ovat teatteri-ilmaisun ohjaajien keskeisimpiä työllistäjiä. Teatteri-ilmaisun ohjaajakoulutusten pyrkimyksenä on tuottaa kokonaisvaltaisesti ajattelevia teatterin moniottelijoita. Käytännössä harva ehtii harjaantua sekä ohjaajana että pedagogina, toteaa Turun Taideakatemiassa päätoimisesti opettava Marja Kangas.

”Mielestäni ongelma ei ole raha vaan opettajien oman intohimon puute, joka tosin saattaa johtua siitä stressistä, että resursseja ei ole. Antaudummeko oikeasti dialogiin opiskelijoiden kanssa? Itse räjäyttelisin mielelläni systeemiä uuteen kuosiin!”

Kangas suhtautuu kriittisesti vallalla olevaan malliin, jonka mukaan ohjauksen perusasiat tulee omaksua ’ennen itsenäistä ajattelua’.

”Yhtä hyvin voitaisiin lähteä suoraan liikkeelle devisingista, joka on sekä ’metodin’ että ajattelemaan opettelemisen väline. Keskeistä siinä on, että opiskelija ei saa mitään kertaalleen teatteriksi myllytettyä tekstiä, vaan joutuu miettimään aiheen, keinot ja rakenteen kokonaan itse.”

Kangas katsoo, että lisäksi opiskelijoiden pitäisi opiskella ahnaammin historiaa.

”Tradition tuntemus on tärkeä tie oman tekijyyden kehittymiseen. Jotta teatteria voisi uudistaa, pitää tietää mitä on jo tehty.”

TIO-koulutusta järjestetään neljässä ammattikorkeakoulussa. Näistä selkeimmin profiloituneen Keski-Pohjanmaan koulutuksen Opetus- ja kulttuuriministeriö on päättänyt lakkauttaa kokonaan.

Ohjauksellisen ajattelun puutteiden ohessa harrastajakentän terää tylsyttää kesy markkina-ajattelu.

Sain syksyllä 2010 ilon ja kunnian valita esitykset Työväen Näyttämöpäiville yhdessä toimittaja Kaarina Hazardin kanssa. Tyypillinen festareille hakenut esitys oli sisäsiisti näyttämöllepano jo ammattiteattereissa menestystä niittäneestä uudesta kotimaisesta draamasta. Valintojemme jälkeen mietimme, miten ilmaista festivaalin markkinoinnille myyvästi esitysten keskinkertainen taso ja tekijöiden otteen konservatiivisuus. Päädyimme puhumaan väljästi valittujen teosten teemoista ja sivuuttamaan järkytyksemme.

Tänä vuonna katselmuksen esitykset valitsivat teatteritieteen opiskelija Anni Mikkelsson ja ohjaaja Raija-Sinikka Rantala, jotka samaisessa pisteessä kiittivät ryhmiä tason jatkuvasta noususta. Kun utelin valitsijoilta perusteluja väitteelle, Mikkelsson vastasi, että ainakin puskafarsseja tehdään nykyään vähemmän.

Tämä silittelymentaliteetti on Mikkelin ohessa tuttu myös Seinäjoen Harrastajateatterikesästä. Molemmat festivaalit päättyvät perinteiseen raadin loppumonologiin, jossa ryhmät paijataan yksitellen läpi. Logiikka on jotenkin sellainen, että ne pikkuiset alkavat varmaan itkeä, jos me olemme kriittisiä. Minusta se on kunnioituksen puutetta.

Konservatiivisuuden taustalla on ammattiteattereiden valintojen ja maailmankuvan toisintaminen. Yhtäältä monessa kaupungissa harrastajaryhmät haastavat laadukkailla, mutta sietämättömän tutuilla näyttämöllepanoillaan mennen tullen kaupunkinsa ammattiteatterit. Toisaalta ammattilaisten apinoiminen syö harrastajien tärkeintä autonomista potentiaalia.

Lue Teatteri&Tanssi-lehden numerosta 5, mistä ohjaaja ja dramaturgi Eino Saari keskustelee muun muassa Ylioppilasteattereiden liiton puheenjohtaja Kaisa Nissin, teatterinjohtaja Minna Kaislakarin ja ohjaaja Johanna Freundlichin kanssa.

Etusivun kuva/Ylioppilasteatteri: Rakkaus ja maailmanloppu. Kuva Mitro Härkönen.