Romanialainen Silviu Purcarete (s. 1950) ohjaa klassikoita, niin kuin nyt Gulliverin matkat. Katson sitä Sibiussa ja tajuan, että entisen Itä-Euroopan suhde klassikoihin on eri kuin meillä pohjoisessa. Meillä klassikko on joka kerran uusi teos ja sen ymmärtäminen alkaa alusta. Siellä uusi tulkinta kärjistää klassikon vivahteita niihin perehtyneen yleisön nautinnoksi.
Gulliverin matkat. Kuva M. Marin.
On toinenkin, vähemmän alemmuudentuntoinen tapa katsoa Purcaretea. Hän loihtii muhkeita näyttämönäkyjä, mutta mistä niissä oikein on kyse. Ainakin Purcareten visioille on kysyntää, sillä hän ohjaa paljon muun muassa Ranskassa.
Monitulkintaisuutta vain lisää se, että haastattelukirjassa Purcarete sanoo olevansa käsityöläinen eikä filosofi.
Edinburghin tämän kesän festivaali ei esitäkään tietävänsä Gulliverin ydintä, vaan luettelee teemoiksi lähes kaiken: matkaaminen, unelma, maanpako, maastamuutto, maahanmuutto, yksinäisyys, yhdessäolo.
Kun järjestäjätkin ovat epävarmoja, voin vain lisätä, että vielä toukokuussa Gulliver vaikutti keskeneräiseltä Faustin (2009) rinnalla. Gulliverista jäi mieleen taitavia yksityiskohtia. Osa oli helppoja kuten vartalonmyötäisiksi hevosiksi puetut naiset tai salkkuja kantavien anonyymien pukumiesten marssirivistöt.
Lilliputit tehtiin kuin pöytänuket siten, että hahmo muodostui naisnäyttelijän kasvoista ja takana näyttelevän miehen käsistä. Riemastuttavaa, ja silti toi mieleen lapsiprostituution. Swiftin karmein idea, lasten syöminen aterioiksi tehtiin tietysti nukeilla, mutta jotain sisäelintäkin lavalla käristettiin, joten kohtaus ei näyttänyt sovinnaiselta teatterilta.
Matti Linnavuori
Gulliverin matkat (Calatoriile lui Gulliver), Jonathan Swiftin teoksesta (1726) innoituksensa saaneita näyttämötoimia 19 esiintyjälle. Koordinaattori Silviu Purcarete. Esitys Sibiun festivaalilla Radu Stanca -kansallisteatteri 31.5.2012, esityksiä Edinburghissa elokuussa 2012.
